Estonian Uppoamisyö Promedanialla

"Pomeranialla"

Todistajalausunto

 

Seikkailutarinan käsikirjoitus

Myrskylintu

Dekkari

Erään loikkarin tarina

 

Tarina eräästä todistajasta,

joka vaikeni, kun olisi pitänyt puhua.

Tarina Estonian uppoamisesta.

Yhden sopraanon kasvukertomus.

Tarina uskosta joka kantaa.

 

Todistajalausunto kohta: Estonian hätäkutsu.

Todistajana: pränttäri & dekkaristi & ent. seikkailija:

Shari alias "Sasu" Viitala Kannuxesta.

 

Tarina Alkaa Elokuussa 1994, kun olin kesätöissä Aulanko Hotellissa, joka nykyään on Rantasipi kylpylä Hämeenlinnassa Aulangolla.

Opiskelin siihen aikaan Ravintolakoulu Punaportissa Tarjoilijaksi. (Tein myös keittiötöitä 1000h, joka olisi riittänyt messitytön pätevyyteen). Ravintolakoulu Punaportti sijaitsi Hämeenlinnassa, lähellä Poltinahon kasarmeja.

Tein myös samaan aikaa vapaaehtoista maanpuolustustyötä sotilaskotisisarena Parolannummen PanssariPrikaatin Sotilaskodissa, lähellä Iittalan Panssarimuseota. Olin kirjastosisar, lainailin pojille taskupokkareita, mm. Tuntematonta Sotilasta. Tein myös Musiikkikirjaston vihreänsisaren töitä, eli soitin jääkäreille musaa Sodepesän Muskarissa, välillä olin kanttiinissa Parolannummen Sotkussa ja olin minä kerran Hätilän leirijaostossa ampumaleirillä kanttiinisisarenakin.

Olin siis kesätöissä tarjoilijana Aulangolla. Minun tehtäväkseni annettiin kattaa Valkoinen Ritarisali. Joku Aulanko Hotellin työkaverini oli kuullut jostain, että osaan taitella servettejä ja minua pyydettiin taittelemaan "joutsenia" serveteistä ritareille.

Kun tulin Ritarisalin ovelle, näin näkymättömän käden, joka tuli varoittavasti eteeni, mutta en uskonut näkemääni.

Olisinpa uskonut! Miksi minun piti sekaantua koko juttuun? Vähemmillä ongelmilla olisin päässyt, kun en olisi tiennyt mitään, enkä sekaantunut vuosisadan toisiksi tuhoisimpaan merionnettomuuteen Estonian haaksirikkoon! (Vain Titanicin haaksirikko on ollut suurempi!) Mutta koska minut oli käsketty Valkoista Ritarisalia kattaan, menin töihin saliin.

Servettien vääntäminen joutseniksi oli vaativaa puuhaa ja vaati keskittymistä. En tiedä osaisinko enää sitä, mutta naapurissani asuva (Nokian insinöörin vaimo) Tokiolainen Japanilaistyttö Yuko oli näyttänyt minulle miten "kurki" taitellaan servetistä.

Siinä tuuskatessani servetien kimpussa, tuli ritarisaliin kaksi ritaria: Robert G. Enhroth ja joku toinen, ehkä Martin Saarikangas, molemmat Loossareita (vapaamuurareita siis). Toista en siis varmuudella tunnistanut, koska hän oli selin minuun, kun katsoin häntä. (Luulin häntä ensin Casimiriksi, koska Casimir oli tunnetumpia ja veljekset muistuttivat toisiaan, mutta muistan ne kulmakarvat, joitten avulla tunnistin hänet myöhemmin Kari Tervon kirjan "100 Rikkainta Suomessa" avulla Robertiksi. Robert oli laivanvarustaja ja Casimir saanut kannuksensa metsäteollisuudessa. Äreitä mahtimiehiä kartanoissaan molemmat, vältelevät julkisuuttaa, eivät pidä yllätyksistä, eivätkä mielellään anna mitään lausuntoja. En ole heitä halunnut häiritä koskaan millään tavalla. Tosin Martiniin olen ollut yhteydessä ja olen hänen antanut lukea teokseni, ennen kuin se menee painoon)...

Enhrotheilla oli metsätyslinna Janakkalassa, parinkymmenen kilsan päässä Hämeenlinnasta, jossa hän kasvatti fasaaneja. Enhroth oli siihen aikaan Wärtsilän Telakan johtaja, Varustaja, jonka tittelin Martin Saarikangas myöhemmin peri, kun Casimir sai Vapaaherran tittelin, Wärtsilän Telakan konkurssin myötä, jossa tuli 5000 työtöntä telakkatyöläistä.

Myöhemmin Suomi-Amerika-Seuran pj. Martin Saarikangas pelasti Wärtsilän Telakan, eli Masa Yardsin konkurssilta uutteralla työllään ja tuhansia telakkatyöläisiä katuja mittailemasta, kun Masa Yards sai pari suurta risteilijätilausta, jotka työllisti tuhansia telakkatyöläisiä. Jos joku on ansainnut ritarikannukset, niin hän!

Kuulin heidän keskustelunsa, koska minua pidettiin ilmeisesti irtaimistoon kuuluvana, (mykkänä ja kuurona tyttönä), olinhan kesäharjoittelijana ilmaa heille ja osaan "tapeteihin" sulautumisen taidon ja osaan todellakin olla hiiskumatta hiljaa ja vain kuunnella, vaiken mikään vakooja olekaan...

Robert oli minuun päin ja sanoi tälle, (siihen aikaan vielä vaalealle), selin minuun päin olleelle vapaamuurarille näin: "Jumalauta veljet! Se Estonia ei ole merikelpoinen alus! Se pitää vetää Masa Yardsin telakalle! Se "kippo" uppoaa muuten! En aio liputtaa sitä "purtiloa" Eestin lipun alle!"

Toinen, (siis se vaalea mies), sanoi jotain, jota en kuulut, taivutteli Robertia, (jolla oli ruskeat hiukset siihen aikaan), joka sanoi: "Hyvä on! Minä pesen käteni tästä sopasta! Se ei sitten ole minun vikani, jos tuhansia hukkuu!" Sitten he poistuivat salista yhdessä hiljempaa keskustellen. Loppua en siis kuullut.

Löin servetit pöytään! Menin Aulanko Hotellin Kylpylän Aulabaariin ja sanoin baarimestarille tarvitsevani vapaata kesätyöstäni ja löin essun tiskiin! Hain takkini ja laukkuni ja hyppäsin Tunturi merkkisen naisten vaihepyöräni selkään, jolla kelasin kotiini.

Menin kotiin Pikkuarolle, (jota myös Luotiaroksi kutsuttiin) ja selvitin miten pääsisin Estonialle, soitin eri laivayhtiöille avomieheni Motorolla merkkisellä NMT:llä. (Itselläni ei siihen aikaan vielä ollut kännykkää, siis 1994. Ne olivat hurjan kalliita siihen aikaan, tuhansia markkoja, mistä opiskelijabudjetilla sellaiseen ylellisyyteen olisi ollut varaa? NMT:eet olivat ainoastaan juppien tuntomerkki nro 1. 90-luvun alkupuolella. Katso vaikka Jopen Sketsi: "Jeltsin soittaa Suomeen!" Tavalliset kuolevaiset joutuivat tyytymään soittelemaan lankapuhelimista)...

Tilasin koulutustuillani & opintorahoillani opiskelijahintaiset liput Tallinkille. (Tienasin opiskellessa vähän päälle pari tuhatta mummon markkaa käteen, verojen jälkeen käteen jäi alle 400e).

Menin junalla Hämeenlinnasta - Helsinkiin, raitiovaunulla Katajanokalle ja laivalla yli Suomenlahden Tallinnaan. Tässä kohdin voidaan tietysti ihmetellä: Miksi näin näin Jumalattomasti vaivaa? Mutta minua vaivasi selittämätön tuli, joka ajoi minua eteen päin! (Siihen aikaan ei vielä ollut internettiä, jolla ottaa yhteyttä E-Linelle helposti ja kätevästi tällaista vaivaa näkemättä)...

 Tiesin että "Myrskylinnun"  oli varoitettava Estoniaa! Kutsuin siis itseäni Myrskylinnuksi. Merimiesten uskomusten mukaan: Jos Albatrossi, eli Myrskylintu, laskeutuu laivan kannelle, enteilee se myrskyä ja silloin laivan on palattava maihin, mikäli aikoo selvitä haaksirikotta myrskystä kotisatamaan!

Kukaan ei Suomessa uskoisi minua, (minun sanani vapaaherra Enhrothien sanaa vastaan), joten minä matkustin siis Tallinnaan kertomaan tietoni. Taivutin Eestin merivartioston viemään minut Estonialle, johon he suostuivat kangerrellen hätäni tähden ja siellä Estonian autokannella kerroin tietoni Estonian turvallisuuspäällikkö Meelis Silverille, joka kuunteli minua vakavana. Hän tarjosi minulle kupin kahvia ja käski istuutua vihreälle keinonahkaiselle tuolille, joka tuotiin autokannelle.

Meelis mietti hetken ja virkkoi sitten: "Ei tämä laiva uppoa! Se on suomalaisten rakentama. Ei sitä tarvi vetää Wärtsilän Telakalle! Se on vastupidav (eli kestävä) ja se on huollettu Suomessa Masa Yardsilla." Jatkoin intämistä. Sanoin: Estonian uppoavan ja hyvin nopeasti, ehkeivät he ehtisi edes pelastusveneisiin!!! Vaadein, ettei Estonialla enää seilattaisi ja pyysin heidän vetämään Estonian maihin ja viemään Masa Yardsille huoltoon!!!

Huom! Masa Yardsin eli Wärtsilän Telakan olisi pitänyt itse ottaa yhteyttä Estonialle ja pyytää sitä palaamaan maihin, vuosihuoltoon telakalle! Olihan Estonia entinen Viking Linen laiva, joka oli Wasa King nimellä liikennöinyt Vaasasta - Uumajaan. Jossa pikkuserkkuni Ulpu Viitala (nykyään Ulpu Shell) oli ollut myös tietävästi hyttiemäntänä (Ulpun ollessa JakobLinesin laivoilla hyttiemäntänä).

 Ei olisi ollut siis minun tehtäväni Estoniaa varoittaa. Haaksirikkovaroitus olisi pitänyt tulla virallisiateitä, koodattuna salasanomana. Ei yhden "pipopään" kertomana, jonka Snikerspipossa lukee: "Mamma Betalar"! Ja mistäpä minä merivartijoiden käyttämää koodikieltä olisin osannut? Minähän olin siihen aikaan tarjoilija-harjoittelijana & aamiais-tarjoilijana (katso "valkoisena-neekerinä") Aulanko hotellissa, en mikään merivartija!

Estonian turvallisuuspäällikkö Meelis Silver puisti päätään ja katsoi matkustajaluetteloa ja sanoi: "Nämä kaikki matkustajat on vietävä Estonialla Tallinasta - Tukholmaan! He ovat varanneet lippunsa ja ne maksaneet, Estonia ei voi pettää heitä! E-Linella (Estonian Varustamo) ei ole varaa pitää laivojaan maissa ja maksaa takaisin maksettuja lippuja."

Sitten Meeliksen povarissa ollut radiopuhelin rupesi rätisemään ja Meelis vastasi siihen eestiksi, puhuen minusta eestiksi jotain ikävää, jota en ymmärtänyt, (koska en osaa eestiä), ymmärsin vain, että turvallisuuspäälliköä kutsuttiin töihin ja häntä pyydettiin palaamaan yläkannelle. Vaalea komea turvallisuuspäällikkö Silver pyysi "charmikaasti" anteeksi. Hänen oli poistuttava töihinsä ja minun, sillä laiva oli lähdössä merelle, ellen ostaisi lippua.

Katsoin Estonian autokantta. Se oli kuin tappajahain kita hampaat irvokaasti ammollaan. Katsoin myös Estoniaa ulkoapäin. Se näytti silmissäni aivan aavelaivalta, (kuin tarujen Lentävältä Hollantilaiselta), jonka toinen pää katosi usvaan. - Ei ikuna! Ei ikipäivänä! Tällä Purtilolla En Seilaa! Kiljahdin ja otin taaksepäin askeleen, hieman horjahtaen autokannella...

"Koska sinulla ei ole lippua, ja koska laiva on aivan täynnä, hyttejä ei ole vapaana, pyydän sinua poistumaan laivalta!" Sanoin Meelis tiukkana ja hätisti minua tiehensä. "Olemme lähdössä merelle!" Ja niine hyvineen turvallisuuspäällikkö Silver lähti tekemään muita tehtäviään laivalleen.

Huusin Estonian perämiehen perään kimeästi: Älä tule sitten mulle valittaan, etten ole varoittanut! - "En tule!" Kimahti perämies ja hätisti minua kädellään pois autokannelta, hän sulki kansiportin visiirin kiinni. (Visiiri siis meni ikeästi kitisten kiinni, niin kuin sitä ei olisi aikoihin huollettu, tai öljytty, pultteja rasvattu kunnolla, niin kuin kuivaa liitua olisi vedetty kuivalla taululla, eli sen kitinä sai ihon kananlihalle). Minä jäin tyrmistyneenä laiturille Tallinnan satama-terminaaliin töllistelemään laivan perään hölmistyneenä...

Olisitte kuunnelleet! Helvetin Urpot! Helvatan Tunari-Tanelit! Poljin jalkaa. Minä varoitin! Ei tarvi Viimeisellä Tuomiolla tulla syyttään mua, jos hukutte! Huusin tuuleen, naama punaisena, laiturilla, Estonian perään, mutta se poistui ylväästi lipuen satamassa, kuin tuonenjoutsen Tuonelanjoelle, kuin Titanic neitsytmatkalleen, kuulematta kutsuhuutoani...  Ääneni särkyi, minun yrittäessä saada ääneni kuulumaan peräpotkurin äänen yli.

Äkkiä joku lempeä ääni sanoi minulle jostain kaiuttimesta: "Tule nyt pois sieltä laiturilta ulisemasta!" Ketään ei näkynyt, mutta kuulin aivan varmasti äänen jostain piilokaiutimesta, joka kehoitti minua poistumaan laiturilta ja tulemaan satamaterminaaliin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, ehkä joku merivartija oli kuullut keskustelumme? Tallentanut turvakameran nauhalle sen? (Voisiko nauha vielä löytyä, näin monen vuosikymmenen takaa ja todistaa minut syyttömäxi merionnettomuuteen ja haaksirikkoon? Kenellä se vhs-kasetin nauha on? Voisiko hän toimittaa minulle siittä kopion autentisuuden varmistamiseksi?)

Minä en Estoniaa hukuttanut, jos en pelastanutkaan, kun Jumala ei antanut minun pelastaa sitä! Se oli tuhoon tuomittu paatti! Minä poistuin vastahakoisesti päätäni puistaen Estonialta, minulla oli kuuma ja tuskanhiki, halusin kylmään suihkuun hyttiini ja pian!

Olisin tarvinut kasvojen pesun, kasvovettä, silmätippoja, sekä silmävoidetta, kylmässä vedessä liotetut kamomillapussit silmien päälle laskemaan turvotusta! Pengoin käsilaukuani hermostuneesti, yritin löytää jotain ensiapua silmien kirvelyyn,  otin käsipeilin ja napsautin sen auki, silmiäni veresti, katsoin siittä, pyyhein huurtunutta kuvaa, silmäni olivat aivan punaiset!

Piti päästä jäähdyttelemään tunteita ja laskemaan pulssia alas, kylmällä suihkulla Tallinkilla! Minua todella suututti, raivostutti suorastaan! Minut oli ymmärretty väärin! Olin yritänyt vain auttaa ja pelastaa ihmishenkiä! Näinkö se minulle korvattiin, näin raukamaisella tempulla?

(Siittä on ollut Karhuryhmälläkin kokemuksia, millainen hysteerinen palosireeni & sätkynukke Sasu osaa sylissä olla, kun häntä miesvoimin kannettaan "maijaan"! Siitä kirkumisesta saa jo poliisisedätkin traumoja!) (Minkäs minä sille voin? Kun Luoja minut tämmöiseksi loi! Avutomaksi, kömpelöksi, marionettinukeksi! Että sori vaan poliisisedät!)

Estonia seilasi Suomenlahdelle ja minä palasin Tallinkille, jossa yövyin hytissä Tallinnassa, laskin kylmää vettä käsienpesualtaan täyteen ja painoin kasvoni siihen yritin huudella kipeitä silmiäni puhtaaksi, toistin tämän toimenpiteen monta kertaa, koska se ei riittänyt, menin myös kylmään suihkuun!

Annoin veden valua niin kauan kavoilleni, että kirvely lakkasi! Pesin itseni Linna Koivunlehti Shampoolla, joka mainosten mukaan: "Pesee ilman kyyneliä!" Aattelin sen auttavan, kun sitä suositellaan allergiselle suomalais-iholle. Ainakin vartin annoin veden juosta, huudellessani itseäni, XZ-öljyhoitoa pois hiuksistani!

Kuivasin itseni hytissä olleeseen pyyhkeeseen ja puin flanellipyjaman päälle. Puhdistin kasvot Lumenen kasvovedellä ja laitoin Lumenen Q10 kosteusvoidetta kasvoilleni (yövoide). Suihkautin sitruunamelissan tuoksuista Yves Rocherin hajuvettä kaulalleni ja tuoksuttelin rauhoittavaa yrttiä suihkun jälkeen. Suihkin sitä myös kaikkialle hytissäni. (Vai oisko se ollut Fleude de Santen tuoksuva yrttivesi?) (Jokatapauksessa Sitruunamelisan tuoksu tuo siis mieleeni aina Estonian turvallisuuspäällikön tapaamisen Estonialla)...

Hain laivan kanttiinista kupin yrttiteetä, sitruunan viipaleella, hunajalla ja maidolla ja laitoin villasukat jalkaan ja kömmein peittoihin, murentaan muutamaa mariekeksiä, jota pupelsin lakanoille muruiksi, pyörin lakanoilla murujen päälle, kunnes tuskastuin ja kädelläni lakaisin muruset lattialle selkäni alta. 

Sinä yönä meri ulvoi kuolemaa, tuuli ulvoi enteellisesti, (kuin kuoleva susi), niin että minun oli piilouduttava peiton alle, minun oli kylmä, hytissäni Tallinkilla veti ikkunasta ja joka raosta, (ehkeivät lämmöt olleet päällä tai jotain), kun tärisin kuin horkassa kauhusta ja minun oli laittettava korvatulpat korviini voidakseni nukkua hytissäni. Minusta tuntui jo silloin, että he kaikki olivat tuomittuja hukkumaan ja syleilemään kuoleman portteja! Syvyyksissä olisi heidän sinetöity hautansa!

Seuraavana päivänä palasin Suomeen, mutta en saanut asiaa mielestäni, se vaivasi minua, niin etten tahtonut saada unta, olin levoton ja piehtaroin sängyssäni kauhuskenaarioiden vallassa, (Pikkuarolla Idänpäässä Hämeenlinnassa Rauta-Ruukin talossa, lähellä silloista Sirola-opistoa, nykyistä Vanajalinnaa, jonne Kyyrölän savipajalta oli vain muuta km matkaa).

Mutta minulla ei ollut varaa tehdä muuta. Oli siis elokuu 1994, kun tämä tapahtui ja kesäharjoitteluni Aulangolla päättyi tähän. Jouduin odottamaan seuraavaa tiliäni, päästäkseni matkustaan uudelleen Eestiin...

Oli siis jo syyskuun loppu 1994, kun seuraavan kerran asia tuli ajankohtaiseksi ja minulla oli vapaata, eli syysloma ravintolakoulustani.

Isäni oli ollut merimies, kun hän tapasi äitini 60-luvun lopulla. Hän oli seilannut 7 merta Promedania nimisellä laivalla. Hän oli ollut siis matruusi ja aloittanuit hyvin nuorena messipoikana Promedanialla, joka 60-luvulla haki saltpietarilasteja Muurmanskista Jäämereltä, Yxpihlajan satamaan, Kokkolan Kemiraa varten. (Tai niin olin ainakin luullut, myöhemmin isäni korjasi puutteelliset tietoni...)

Sain idean: Päätin soittaa Promedanialle ja kysyä pääsisinkö seilaamaan sillä? Olinhan lapsesta asti haaveillut seilaavani isäni laivalla, jonka matruusin hatussa luki kultakirjaimin: Pomerania. Onnistuinkin saamaan liput "Pomeranialle" eli Promedanialle. Siihen aikaan elettiin markka-aikaa ja lippu Tallinasta - Århusiin maksoi 360mk (60e). Olihan kyse rahtilaivasta.

Helsingissäkin Promedania pysähtyi, mutta ei ottanut sieltä matkustajia kyytiin, (mutta kylläkin rahtareita), joten minun oli pakko palatava Eestiin, ostaa vähillä rahoillani läpikulkuviisumin (joka maksoi 60mk eli 10e) ja hypätä Promedanian kyytiin Tallinnan rahtisatamasta.

Jonne menin Tallinkin terminaalista virolaisella taxilla, joka ensin kierteli pitkin vanhaa Toompeaa (Tuomiokukkulaa) maisemareittiä, esitellen vanhaa kaupunkia, kuten turisteille tavataan esitellä, kunnes tuskastuin ja vaadein vähemmän "ystävällisesti" jättämään "maisemareitin" tällä kertaa väliin ja ajamaan suorinta tietä Tallinnan rahtisatamaan! Mihin taxikuski suostui lopulta, vasta kun vilautin 50mk seteliä (8,50e).

Ajattelin että leikitään nyt sitten upporikasta-rutiköyhää-seuraleikkiä! "Kerranhan täällä vaan eletään!" Lausahdin ja löin taxikuskille setelin käteen, jonka hän kiitäen turistia turisi saksaksi: "Danke Schön" nenää hieraisten pisti povariinsa. (Tai kuka elää kerran, kuka elää monta kertaa, jos häntä maan päällä vielä tarvitaan, niin silloin joutuu syntymään uudestaan. Mikä voi olla aika raskastakin, varsinkin jos ei halua enää syntyä uudelleen. Ellei sitten ole kuolematon eli ns. Highlander? Tai niin kuin Vapahtaja on saksaksi Heilander... Pitää palata maailmaan pelastaan ihmiskunta ennen Tuomiopäivää ja Harmangedonia, kuten Johanneksen Ilmestyskirja kertoo, pohdein ääneti mielessäni)...

Säpsähdin ajatuksistani, kun Matulaa muistuttava taxikuski kurvasi rahtisatamaan. Ehdein kuin ehdeinkin Promedanialle, joka oli lähdössä Tallinnan rahtisatamasta, "avuliaan" eestiläisen taxikuskin etsityä satamasta mulle oikean laivan turvallisuusportin. Kiitin häntä, kävelin turvaportista sisään ja nousin laivaan - on the board! Walkmanneista Village Peopolit lauloi rempseästi: "In the Navy" kappaletta c-kasetilla, joka kuulosti korvissani ihan renkutukselta, vaikka mielessäni näinkin valkopukuisia matruuseja komentokannella järjestäytymässä. Mutta totuushan oli, ettei eestiläismiehistöllä ollut uniformuja, aivan tavalliselta rahvaalta merimiehet vaikuttivat...

Sain hyttiini avaimen, passini ja viisumini tarkastettiin ja leimattiin, nimeni lisättiin Promedanian matkustajaluetteloon: Sari Marja Ilonana, koska se oli vielä siihen aikaan nimeni, (olihan se kastenimeni). Kävelin nostosiltaa pitkin rahtilaivaan, jossa heittäydyin punkkaa, katsottuani ensin laivan pyöreästä lasiventtiilistä merelle, jonne olimme matkalla.

Mukana minulla oli Sony Walkman merkkiset korvalappustereot, jota käytin sanelunauhurinani, ja pari pakettia Duracel merkkisiä sormipattereita ja hurjan monta kasettia sinisen jenkkikassini pohjalla, jossa oli vaalean punaisia ruusuja. (Nauhurin olin saanut kylkiäisen tilatessani Berlitziltä: Norjan ja Ranskan kielen kurssit).

Otin kuulokeet korvilta ja panin ne kaulaan roikuun. Arkisen näköiset virolaiset hetero-matruusit saivat minut todellakin pettymään:( En nähnyt ketään sellaista, jota olin odotanut! Kaikkialla niin arkista, ankeaa ja likaisen harmaata, eikä laivalla ollut edes discoa! Huokasin pettyneenä. Olinhan nuori parikympinen tyttö vielä. Koska olin aika naivi ja lapsenmielinen, oisin kaivannut seuraa, tyttökamua mukaan tälle risteilylle, päästä tanssilattialle tanssimaan, kuin Kim Wilde!

Mikään seura- tai hupimatka tästä ei takuulla tulisi yksin, siltä ainakin näytti, että kovin kummoista viihdykettä ei ollut luvassa tällä Itämeren ylityksellä. Minua pikkuisen masensi. Luulin kaiken tällä laivalla olleen hohdokaampaa, isän tarunomaisten kertomusten perusteella, luulin messingin ja jalopuun hohtavan, kuin minareettit valot autiomaassa! Olin kuullut sumutorven käheän kutsuhuudon, ja vastannut siihen nousemalla isäni laivaan. Minua odotti vain spartalainen hytti teakviilupaneleineen, pelkistetyine 50-luvun kalusteineen. "Tämä lukaali saa luvan kelvata frökenille!" Sanoi perämies, kättään heilautaen kaaressa, kuin valtakuntansa kalifaattia esitelevä kalifi.

Päällä minulla oli sammaleen vihreä samettipaita ja muistaakseni maastonvihreä t-paita ja oliivinvihreät Levikset. Paidan päällä vihreässä liivissäni oli keltaisia ruusuja. Päällä minulla oli tumman sininen kansitakki, jossa luki MausteCormick, muistaakseni jalassa vaalean ruskeat purjehduskengät. Hiukseni olivat kuparinpunaiset, ne oli leikattu poikamaisesti sporttisen lyhyeksi. Olin siis poikatyttö ja olin siittä ylpeä kujakatti!

Näytin ehkä pikkuisen sotilaalliselta ja militantilta, uniformupukeutuminen puki minua, sai minut näyttämään ryhdikäältä, asialliselta ja siistiltä tyypiltä. Haaveilin siis uniformusta kannelle noustessani, varsinkin meriovimien uniformut oli tosi siistejä ja merellisiä, sekä tekivät kantajastaan tosi vetävän näköisen pakkauksen! Minua harmitti, etten nuoruudessani ollut liittynyt Merivoimiin!

Päätin kirjoittaa ylös matkapäiväkirjaa. Läppäreitähän ei tavallisella kuolevaisella ollut 20vuotta sitten, vain pöytäkoneita, eikä niitä voinut ottaa matkalle mukaan, hankaluutensa takia kuljettaa. Joten kirjoittelin käsin päiväkirjaan ja nauhoittelin matkan tapahtumia kaseteille, tein siis sanelunauhoja, jotka sitten kotona ajattelin kirjoittaa tietokoneella puhtaaksi. Haastattelin myös Promedanian miehistöä ja seurasin heidän puuhiaan.

Olihan minua pyydetty jäseneksi Vanajaveden kirjoittajaseuraan Vana 66:teen, koska harrastin kirjoittamista ja koska veljeni (silloinen Linnan vartija) Tomi Viitala, treenaili Aikidoa 90-luvulla Hämeenlinnan kirjoittajaseuran sihteerin kanssa.

Tein myös äänenavauksia ja lauluharjoituksiani. Olinhan entinen kirkkokuorolainen ja esiintynyt sopraanona Kannuksen nuorisokuoron kanssa mm. Vana Talinassa, eli ns. Vanhassa Tallinassa, Neuvosto-Eestin aikoina, Toompean Tuomiokirkossa, heinäkuussa 1987. Voitte tarkistaa Viron-venäläisiltä viisumiviranomaisilta, onko "Capu Buumala" hankinut Kannuksen nuorisokuoronsa kanssa viisumin Neuvosto-Viroon kesällä 1987?

Olenhan Kannuksesta Keski-pohjanmaalta kotoisin, körttisukupuusta. (Tosin kaikki sukulaiseni eivät ole körttejä. Eivät varsinkaan isän puolelta, vaan Härmän häijyjä! Äitini sukupuu sen sijaan on täynnä säädyllisiä körttejä ja kirkkoväärtejä, siis ihan kunniallisia, hyvämaineisia keskipohjalaisia, maakunnan ykkösmiehiä ja -naisia, sekä yhteiskunnan tukipilareita. Eikä heitä voi syyttää minun mokistani, möhläyksistäni.)

***************************************************************

Olin vain muuttanut mieheni työn perässä Rauta-Ruukin omistamiin kerrostaloihin, Pikkuarolle työsuhde-asuntoon, Hämeenlinnaan. Jossa silloinen poikaystäväni (salarakkaani) Jukka Hovila oli töissä Raportoijana Instrumentti-korjaamolla.

Veljeni Tomi Viitala oli aikaisemmin tullut Kannuksesta opiskelemaan Hämeenlinnaan lähihoitajaksi (alunperin hänestä piti tulla ensihoitaja ja ambulanssikuski, mutta Kuopion Pelastusopistoon hän ei koskaan mennyt), jäätyään Hämeenlinnaan töihin Linnan vartijaksi.

Århusista minun oli tarkoitus jatkaa matkaani Kööpenhaminaan ja sieltä Helsingööriin ja Juutinrauman (kanavan) yli lautalla Helsingboriin. Ja sieltä Åstorbin kautta Boytogetilla (paikallisjunalla) Billesholmiin, jossa tätini Paula Tuira-Andersson siihen aikaan asui Rundelsgatanilla.

Menisin siis tätini luo käymään. Saisin vähän reissata, haaveilla laivan kannella ja katsella merta, seikkailla syyslomani kunniaksi. Ehkä pelastaa Estoniankin. En vain vielä tiennyt miten?

Päivä merellä alkoi suihkulla, jotka olivat rahtilaivassa käytävällä suihkukopeissa. Kävin aamupesulla, pukeuduin (hytissäni tietysti) ja lähdin aamupalalle. Lippuun kuuluivat aamupalat ja soppalautaset pari kertaa päivässä, (söin siis samaa ruokaa kuin miehistökin). Minua pyydettiin kapteenin pöytään syömään, sillä laivan päällystöä kiinnosti tarinani, siis se miten isäni oli ollut samalla laivalla matruusina 60-luvulla ja että olin meripojan tytär, oikea merityttö ja saaristonvalssi!

(Saarenmaan valssi alkoi soida laivan kaiutimista, sitä renkutusta sai sillä matkalla kuunnella vähän väliä... Ilmeisesti eestiläismiehistö "nautti" Georg Otsin sooloista levyiltä mitä suurimassa määrin? Olihan hän eestiläisten idolli, jonka vanha mustavalkokuva oli kehystettynä ruokasalin seinällä, kunniapaikalla! Josta hänen lempeät paritonin silmänsä vartioivat meitä...)

Vai oisko ollut, että miehistökin näytti kyllästymisensä merkkejä moiseen renkutukseen? Aivan kuin Georg Otsin esittämä "Saarenmaan valssi" olisi ollut joku salakoodi: "Pidämme teitä silmällä! Töihin siitä laiskurit, tai tulee raippaa selkään!"

Tottelevaisesti eestiläismerimiehet nousivat korttipöydästä pois kukin taholleen tekeen hommiaan. Näki kuitenkin, että heitä tympäsi se TASS:ilainen salakuvaaminen ja -kuuntelu, jonka takia he eivät voineet tulla jutteleen suomitytölle, eivät voineet luottaa kenenkään ulkopuolisen apuun, uskoivat joutuvansa selviämään kaikesta maailmassa yksin, ilman suomalaisten sukukansojen apua, kääntäen selän minulle...

Minun kävi kuitenkin sääliksi heitä! Mutta minkäs teet? Minähän olin vain ulkopuolinen tarkailija tällä rahtilaivalla, en oikein miehistönkään jäsen, pelkkä seikaileva pallontalaaja ja reppumatkaaja. Mikähän "Taho" se oli joku piti eestiläisiä silmällä? Kysyn vaan? No kaikkihan sen tietävät sanomattakin! Ns. Älä turhaan lausu näitä kirjaimia! (KooGeeBee) Älä turhaan lausu herra sinun epäjumalasi nimeä! (Venäjän tiedustelunpalvelun ja salaisenpoliisin silloista päällikköä)...

(Tarinaan liittyy toinenkin outo tarina, koodista joka soi Radio Jannessa, aina ennen outoa mielihalua matkustaa Turkuun tapaamaan Tuomiokirkon vartija-enkeleitä. Tarkista Liisa Akimoffin biisin sanat: "Sinä tarjosit vain salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän! Ankkurin nappi vain muistoksi jäi...")

Olin jotenkin tosi surullinen tästä urkinasta, ettei kellään ollut yksityisyyttä. Minullakin oli sellainen tunne, etten ollut hytissäni yksin. Makoilin punkassani, ryystin appelsiinin makuista trippimehua kiihkeästi ja katselin seinillä olevia huonetauluja ja peilejä ja mietin minkä kautta he minuakin tarkailivat, mistähän kurkistusreiästä? Siirtelin tauluja, yritin kurkistaa niiden taakse löytääkseni mikrofoneja tai kurkistussilmiä, mutta ne oli ruuvattu hytin seinään kiinni, en siis tiennyt, katseltiinko minua salaa, vai ei? Ja jos katseli, kuka katseli ja miksi?

Olin kuin Käsky Elokuvan neiti Malinen (eli Pilha Viitala) kartanon herran vankina, (näyttelijä Eero Aho), jota hän katseli salaa avaimenriästä, iltarituaaleja, peseytymisrituaaleja...  Ja sen jälkeen tangoa, saksalaista runoutta (Goetheä ilmeisesti ehkä? tai Heinrich Heinea) ja sen jälkeen homonaimista, lopuksi hirtosilmukka oksaan ja "kiikuun keinuun"! "Parempi hyvin hirtetty, kun huonosti naitu!" Pohjalainen sanonta soi korvissani pahaenteisesti...

Tavallaan ymmärin sen, eräänlaisen saaristolaisuuden, mikä Saarenmaalaisissa oli, olihan perämies Haapasaaresta, Hiidenmaalta. Olihan isänikin Arwo Viitala syntynyt meren rannassa Lapfärtissä lähellä Teuvaa. Isän kotitalon tuvanikkunasta ns. "käärmekalliolta" oli näkynyt meri. Näin ainakin tummuni Jenny Viitala väitti eläessään (isäni äiti). Myöhemmin he asuivat Köyliössä metsätorpassa, joka myöhemmin vuonna 1955 paloi, jonka seurauksena ukkini metsätilallisen torppari Erland Viitala päätti muuttaa Keski-Pohjanmaalle, tavattuaan Kauhavan markkinoilla erään Reino Leanderin ja tämän kaupattua Riuttasessa Jäväjänkosken rannassa ollutta Jäväjän torppaa Erlandille, joka osti torpan, ja näin perheeni muutti Etelä-Pohjanmaalta - Heiniemeen Korpelan kylään Kannuxeen vuonna 1955.

Äitini suku taas oli kalastajia ja kirkontorppareita Lohtajalta, Ohtakarilaisia Hirviä ja Jukkoloita. Osa suvusta on Ullavasta, taidemaalari Vionojan sukupuusta Marttiloita.

Promedanian miehistö tietenkin kunnioitti läsnäoloani laivalla, koska olin miehistön-jäsenen-tytär. Tiesin jo isäni tarinoista olla hieman varuillani merimiesten kanssa, miten huonomaineisille naisille käy aina huonosti laivamatkoilla. Enkä tietenkään siksi kertonut kaikkea, siis vain ihan yleisesti vastailin asiallisesti kysymyksiin.

Vaikka isäni ent. matruusi Arwo Viitala oli kova tarinankertoja ja mieleni olisi tehnyt kertoa kaikki isän tarunomaiset seikkailut merillä, joissa hän oli seilannut ja kertonut meille, kun olinme lapsia, sainme kuulla: never-ending-storya meriltä, over the rainbow, over the many seas, sateenkaaren tuolta puolen satumaista, jossa Argentiinalainen tango soi, kastanjetit kalisevat, flamengotanssijat tanssivat kengät kopisten parketeilla, salsa ja rumba soi neekerien soittaessa bongabongarumpuja ja tampuriinia soittaa tumma kaunotar, marakatti eli pikkuapina olkapäällä posetiivari veivaa posetiivia, ja viini virtaa, liha on hyvää ja punaista ja mehevää aldante punaviinissä kypsytettyä, patonki rapeaa, punkua ja piipputupakaa saa maitokaupasta, ja madaronat levittävät punaisen vaatteen areenalla härkien eteen ja huutavat: Olé!

Jossakin olisivat nuo Andalucian lumihuippuiset vuoret, Canarian hiekkarannat ja tulivuoret, Americanoksen keltaiset riksat eli taksit, banaaniviljelmät ja likööritehtaat, Las Palmasin bungalovit meripihkahanoineen, uima-altaat ja bulevardit, jättimäinen täysikuu, Englishin basaarit, Afrikan rannikolle suuntautuvat hainkalastusretket, rantarolexeja & kannabista kauppaavat laittomat afrikalaiset kauppiaat, valkoiset marokolaiset orjakauppiaat nakurannoilla, jotka pösyttelevät marihuanaa & hasista... Koko maailma sekaisin "marista"!

Mutta koska niiden todenperäisyydestä ei vain ollut varmuutta ja koska en halunnut nolata itseäni, olin vaitonainen, olinhan vieraitten ihmisten kanssa tekemisissä, olin nuorena ujo ja arka ja olin puhumaton, suorastaan mykkä ja mökötin mielelläni. Teen sitä aika paljon edelleen. Olen opetellut olemaan vain aivan hiljaa. Ääneni on vain kuiskaus. Harva sitä edes kuulee. Kts. googlesta ns. "kuiskaajat"!

Olin hiljaa myös siksi, koska Promedania laiva seilasi Eestin-lipun-alla, kun se isän aikana oli vielä Norjan-lipun-alla ja sillä oli siihen aikaan ollut norjalainen miehistö, ja nyt miehistö oli siis tietenkin eestiläinen, joten luonnollisestikaan he eivät voineet isääni tuntea. Myöhemmin sain tietää seilaneeni aivan "väärällä" laivallakin peräti! huh huh Laivojen nimet olivat sekaantuneet: Sekoitin Promedanian ja Pomeranian kiireessä keskenään, olin siis noussut kiireessä väärään laivaan! Eestiläinen taxikuski vei minut väärästä turvallisuusportista sisään! Jumaleisön kun se selvis mulle vasta 20v myöhemmin, tuskanhiki nousi iholle, ja tuntui kylmiä väristyksiä, kuin joku olisi kävellyt hautani yli samalla!

Yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla niin fiksu kuin osasin, etten antaisi itsestäni väärää kuvaa. Mikä tietenkin oli vain järkevää. Ja olihan minulla vakituinen poikakaveri maissa, jonka kanssa olin siihen mennessä seurustellut jo 6vuotta. Joka oli minulle siihen aikaan kaikein rakkain ihminen maailmassa! Mutta tällä Itämeren risteilyllä en paljokaan ehtinyt häntä ajattelemaan, omaa Robin Hoodiani...

Kerroin olevani harrastekirjailija, joka opiskeli Punaportissa Tarjoilijaksi (jollakinhan minunkin piti elää, kun kirjoittaminen oli vain harrastus, eikä sillä tullut toimeen). Joten jos he sallisivat sanelisin nauhojani ja kirjoittaisin omaa "lokikirjaani". Johon he vastasivat: "Kaikin mokomin! Ei heillä olisi mitään salattavaa". He katsoivat naurahtaen toisiaan iskien silmää.

Eestiläismiehistö näytti kuitenkin vilpittömältä tämän sanoessaan, mutta olivatko he vilpittömiä? Jos he olisivat joutuneet vannomaan saman: käsi-sydänmellä, tai Käsi Lakikirjan päällä? Tietenkään heitä eivät samat lait koskettaneet kuin minua, koska he olivat eestiläisiä, joten he tietenkin toimivat sen lainsäädännön puitteissa, joka Virossa siihen aikaan oli, eikä Suomen lain puitteissa. "Maassa maan tavalla!"

Niin tulimme sitten Helsinkiin ja se oli 2.päivä merellä ja 1. etappi. Laivassa olleita rahtareita purkautui muutama laiturille. Yhdelle harmaantuneelle rekkakuskille, joka matkusti rekan konttien mukana konttisatamaan Helsinkiin, jossa rekan nuppi häntä jo odottikin, (en muista hänen nimeään, enkä rekkafirman nimeä enää, joku Erik hän muistaakseni oli). Annoin siis tälle "Rahtari-Erikille" kirjeen postittetavaksi maista silloiselle poikakaverilleni Jukka Hovilalle, kirjeen jonka siis olin kirjoittanut Pomeranialla ensimmäisenä iltana merellä (Suomenlahdella).

Mainita pitää myös tähän, että näin pari isoa pyykkisäkkiä rahtisataman laiturilla. Promedanian miehistön lakanat ja vaatteet pestiin jossain Helsinkiläisessä Pesulassa. Pyykkejä tuli laiturilta hakemaan harmaa pakettiauto, jossa oli tummenetut ikkunat. Jotenkin minusta se näytti jonkun Vankilan pakettiautolta? Katajanokan? Joka vielä silloin toimi elitistien elintasovankilana "extra-extra-orginelleille" vangeille. (Nykyäänhän Katajanokalla on toimistotiloja kait?) Pesulan tunnuksia en laivan kannelta asti nähnyt, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut kaukolaseja, eikä kiikariakaan ollut matkassa mukana sillä hetkellä kannella. Pyykkejä laiturilla säkeissä oli noin 2 kuutiota. Sisältäen miehistön lakanat ja vaatteet. Ne nostettiin nostokurjella laivasta maihin, ja maista puhtaat lakanat ja vaatteet takas laivaa nosturilla, eli säkit olivat ilmeisesti hyvin painavia?

Oltuamme päivän maissa, purkaen mukana olleita kontteja konttisatamaan Helsinkiin, ja lastaten uusia kontteja mukaan, palasimme Suomenlahdelle, ajoimme Porkkalan salmen yli, jossa merivesi oli oudon smaragdin vihreää, jotenkin fosforimaistakin.

 Porkkalan kohdalla menin laivan kannelle käveleen, mietein sitä miten Porkkala oli kuulunut aikanaan sotakorvauksena Neukulalle & neukku-sotilaille, jotka olivat jättäneet paikat hunningolle... Katselin merta, (haaveilin Ketosen näköisestä Putinista, jo kauan ennen kuin hänet oli luotu ilmeisesti, tuntui kun hän olisi leijunut näkymättömänä vierelläni, näin hänen kuvansa kaikkialla minne katsoin, olisin hallunut jutella hänen kanssaan siinä kannella ja kysyä neuvoa, olisin tarvinnut jonkinlaista rohkaisua)... Ihmettelin mm. veden väriä, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt vihreää merta, etsiskelin katseellani pelastusliivejä ja nyin pelastusveneitten köysiä. Promedanian eestiläinen perämies katseli ihmeissään minua komentosillalta ja tuli alas kannelle ja kysyi: "Mitä touhuat?" Sanoin haluavani matkustaa pelastusliivit päällä koko merimatkani! Perämies nauroi, kuin typerälle lapselle nauretaan, kun kysyin aivan tosissani: Missä pelastusliivit olivat ja montako pelastusvenettä Promedanialla oli? "Kuusi pelastusvenettä" sanoi Antrei, (en muista varmuudella enää hänenkään nimeään, joten käytän vain Antrein nimeä, saattoi se olla joku muukin A:lla alkava).

Promedanian perämies kysyi: "Haluanko matkustaa pelastusveneessä?" Nyökkäsin. "Hän voisi heivata yhden paatin yli laidan, ja minä voisin seilata omaa purtiloa, jos en luota hänen navigointikykyynsä!" Antrei virnisti. Hän sanoi että: "Sinulle tulee kylmä ja nälkä pelastusveneessä, sillä me olemme viisi päivää Itämerellä." Hän näytti sormillaan viisi (5). "Lämpimämpi sinun olisi nukkua omassa punkassasi, tai miksipä ei perämiehen kainalossa?" Ilmeisesti tämän hän esitti vitsinä, virnistyksestä päätellen. Jonka minä tietysti otin tosissani.

Eipä minulla paljon vaihtoehtoja ollut. Punastuin ja vastahakoisesti päätäni puistellen palasin sisälle laivaan juomaa tsaijua, (mustaa venäläistä teetä) ja syömään Saarenmaalaisia voileipiä, joista tietysti kieltäydyin kulinaristisena houkutuksena. Vaikka tomaatti-tonnikala ja sardiinit olivat suurta herkkuani. Leivät  siis näyttivät herkullisilta ja minulla oli kiljuva nälkä.

Lähdin marttyyrina jyrsiin iltapalaksi laivakorppuja hyttiini, sillä enhän halunnut olla "helppo" saalis, joten linnottauduin hyttiini ja pönkäsin hytinoven kiinni tuolillani, jonka päällä varmuuden vuoksi istuin koko painollani. Tosin painoin vain noin 50kiloa siihen aikaan, olinhan vasta 22-vuotias tytöntyllerö.

(Siittä Estonian onnettomuudesta on siis jo kohta 20-vuotta, olen nykyään jo nelikymppinen ja uskallan tarinani kertoa, vaikka vaikenin niin moniksi vuosikymmeniksi, mikä tietenkin oli ainut keino jäädä henkiin). Koska olin siis niin hoikkatyttö vielä vuonna 1994, saattaisi raavas merikarhu kyllä kammettua minut tuolilta ja oveni auki, niin tahtoessaan...

Mutta sain nukkua yöni rauhassa. Sinä yönä vielä ei mitään sen kummempaa tapahtunut, kuin että joku kävi yöllä hyttini oven takana ja koitti ovensalpaa... Mutta se oli lukossa, kuin vain varmistuakseen, että olisin turvassa ja etten ollut lähtenyt yöllä hortoileen kannelle, tuuleen ja sateeseen istuun pelastusveneeseen, kuten olin uhannut tehdä...

Sillä myrsky oli tulossa Itämerelle ja myrskyvaroitus oli annettu Maailmanradion Merisäässä. En silloin vielä tiennyt mikä Varjellus kulki matkassani!

Seuraavana aamuna minua ei peloittanut enää. Eikä minulla ollut enää kylmäkään. Olin nimittäin rukoillut hytissäni punkkani vieressä yöllä polvillani: Jumalan säästämään Pomeranian ja Estonian! Ja tietysti myös minut, jos se vain mitenkään Jumalalle sopi? Vaikka se olisikin ollut hieman itsekästäkin... Halusin nimittäin päästä elävänä maihin! (Körttinä teen melkein joka ilta polvirukouksia). Nukun muuten melkein aina villasukat jalassani, sillä varpaitani palelee peiton alla. Minulla onkin monen värisiä sukkia, joka mielialaan omansa, "Mailistädin" kutomia.

Pyöritin kädessäni hopeista suojeluslaattaani, joka roikkui kaulassani, jossa oli merenjumala Poseidon, eli Neptunus atraimineen. Suutelin sitä ja luin latinaksi Ave Marian ja Pater Nosterin eli Isä Meidän rukouksen monta kertaa, pyörittäen kädessäni ruusupuista rukousnauhaa, jonka olin tilannut Icon Sancta:sta. Minulla oli ne latinankieliset rukoukset lunttilapulla farkkujeni takataskussa aina mukana rukoushetkiäni varten. Opettelin niitä nimittäin ulkoa. Kunnes sitten kerran epähuomiossa pesin farkut tarkistamatta takataskuja, ja luntin muuttuivat paperimössöksi ja latinan kielisten rukousten opettelu jäi siihen.

Aamupalan aikana katselin ympärilleni laivan ruokasalissa ja katseeni osui Tax Free kantiiniin. Päätin ostaa jotain kivaa itselleni ja jotain myös Antreille, jolle tunsin olevani selityksen velkaa. Aina kun hän katsoi minuun aamiaispöydässä hänen harmaat silmänsä olivat kysyvät? "Anna minulle armahdukseksi, ole minulle Rafaelin Enkeli", soi Walkmanneissa kuulokeissa.

Istuin mielenosoitukseksi nurkkapöytään, mutta koska pöydät olivat pyöreitä, ja koska perämies seurasi minua samaan pöytään kanssani, en päässyt hänestä eroon. Ja kun hän tarttui anteeksipyytävästi käteeni, "sähkö" kulki lävitsemme. Nuori tyttö oli tietenkin hämillään kaikesta huomiosta, enkä oikein siinä kaikkien kuullen, uskaltanut, siis en rohjennut puhua ääneen... Vaikka minun olisi pitänyt kertoa Estoniasta, en saanut ääntä kertakaikkiaan kurkustani ulos. Istuin vain mykkänä hievahtamatta, kuin liimattuna tuolilleni ja katselin kun merimiehet särpivät soppaansa.

Kurkku tuntui kuivalta, enkä millään tahtonut saada leipää alas, se jäi kurkkuun kiinni, yritin nielasta, mutta kieli tuntui tarttuvan kitalakeeni. Olin juonut liian vähän merimatkallani, vaikka normaalisti juon monta litraa vettä päivässä, varsinkin kun paastoan. En ollut huomannut ottaa vesipulloa mukaan laivalle, en ollut ottanut huomioon / tiennyt / osannut ajatella, että sitä vettä jota laivan hanoista tuli, ei saanut juoda ilman, että se keitettiin ensin ja missä minä sen veden sitten olisin keittänyt? Minulla olisi pitänyt olla oma vedenkeitin mukana matkallani. Ensi kerralla otankin sen mukaan hyttiini! (Jos, siis huom! Jos vielä joskus palaan Itämerelle seilaan ja seikaileen...)

Olihan vesi laivassa kotoisin Tallinasta, josta siihen aikaan ei kunnon suodattettua vettä tuntunut saavan mistään, ei edes Viru Hotellista, jossa tuli hanoista aivan maidon sameaa vettä. En tiedä mitä veessä oli siihen aikaan? Liikaa kalkkiako, vai jotain muuta? Mutta ei sitä suomalainen voinut juoda yökkimättä. Se haisi happamalle maidolle. (Nyt tilanne voi olla jo toinen, kun suomalaiset ovat Tallinnaan rakentaneet vedenpuhdistamoja ja Viru Hotellikin on edustava Sokos Hotelli). Tiesin vain, että "jotain" tästä kaikesta seuraa ja se "jokin" tulisi selviämään minulle illalla...

Ostin itselleni liköörikonfehteja, pullotettua omenamehua ja Geisha konfehteja perämiehelleni, (konfehdit olivat Pomeranian kanttiinin Tax Freessä noin 15mk eli 2,50e, mehun hintaa en muista, ehkä 5mk pullo, eli alle euron).

Ensin tosin ajattelin ostaa perämiehelle pullon rommia, kuten olen kuullut merimiesten yleisesti terästävän teetä rommilla, ja juovan sitä viluisalla kannella lämmikkeenä... Mutta sitten ajattelin: Ettenhän voi juottaa miehistöä humalaan! Tiedä vaikka olisimme ajaneet karille? Täytyihän Antreini olla selvinpäin jo turvallisuus syistäkin! Olihan hänen päivystysvuoronsa yöllä kannella. Yritin siis pähkäillä niin, että olisin mahdollisimman vastuuntuntoinen ja "aikuinen".

En tietenkään voisi suostua Antreini kosintaan, (olinhan minulla jo kumpani maissa, jolle olin uskollinen, koska halusin Jukkani kanssaan naimisiin ja jonka kanssa olin ollut melkein koko sen aikaisen nuoren elämäni). Siksi kieltäytyisin kohteliaasti kosinnasta, jos sellainen olisi odotettavissa.

Mutta toisaalta, ei minulla ollut varaa loukatakaan perämiestä, eikä torjumisestanikaan olisi mitään apua, jos en haluasi lentää kannelta mereen... Kuten eräälle "mallinukelle" (kts. pumpattavalle barbaralle) oli kuulemma käynyt ennen minua, jota he olivat käyttäneet "koristeena". "Lulu" oli ollut "vilkuttamassa" ohikulkeville laivoille komentosillalla, iskuvetimiin sonnustautuneena ja "lohduttanut" miehistöä koti-ikävässään.

Luulin tietäväni millaista "Lulua" hän tarkoitti, mutta olin hiljaa. Parempi niin. Yritin vain pysyä hengissä ja väleissä miehistön kanssa, päästäkseni elävänä maihin ja tädin luo turviin, serkkutyttöni vinttihuoneeseen piiloon pahalta maailmalta.

Kun siis perämies puristi kättäni tuulisella kannella, jonne hän tuli perässäni lounaan jälkeen hetkeksi juttelemaan. Katsoin merta ja vedin käteni pois ja kähisin heikosti, (koska minua todellakin heikotti, polvet notkuivat alla ja minun tuli halu istuutua penkille): Olen varattu! Piste. *Öh eh*

Antrei silitti pientä kättäni, joka hetken näytti hänen silmissään ilmeisesti aivan harmaalta kyyhkysen siiveltä, sulat supussa.  Antreille tuli halu rutistaa minut villapaitaansa vasten, ja minun teki mieli vain nyyhkyttää heikosti. Korvissani puheeni kuulosti kyyhkysten kujertelulta. En tajunnut mikä minuun meni? Miten kokenut merikarhu sai polveni näin oudosti altani? Oliko minut huumattu? Sopertelin itkuisesti jotain epäselvää, mumisten itsekseni: - En voi, en vain voi... voih oih!

Antrei tarttui käteeni ja näytti sitten nimetöntäni: "Mutta kyyhkyni, eihän sinulla ole sormustakaan?" Sanoin hukanneeni sen perunoita kuoriessani. Ei se ollut totta, mutta en muutakaan hätävalhetta keksinyt. Ja jos nyt jos koskaan Jumala saisi minulle antaa anteeksi tämän sopertelun! Sillä enhän ollut poikaystäväni kanssa edes kihloissa. Ja naimisiinkin menisimme sitten "joskus". Joten eihän minulla ollut kihlasormustakaan, tai oikeistaan oli, mutta se oli rihkamaa. Käytin sitä nimettömässä töissä, jotta saisin olla rauhassa työpaikallani.

Ravintola-alalla, kun kauniille nuorelle naiselle sataa treffipyyntöjä ja minä olin varsin sievä tyttö, joka sentään oli tarjoillut Aulanko hotellin Aulabaarissa "Remy Martineja" jopa Remu Aaltosellekin ja kuohuviiniä Juhani Palmulle hänen ateljeessaan, Palmun 50-vuotissyntymäpäivillä, ja Kaari Utriolle Polar lakkaliköörejä laakeista laseista. Kuitenkin halusin olla rauhassa, kuten ymmärrätte, etten halunnut "alamaailman" kanssa "naimisiin". Näytin vain nimetöntä "kuhnureille" ja sanoin, (siis niin kauan kun minulla oli tuo sormus), että: Näethän että olen varattu! Ja minut jätettiin rauhaan.

Mutta pahaksi onneksi olin todellakin hukannut "taikasormukseni", joten taika raukesi ja jouduin satimeen. Meillä ei siis Jukan kanssa ollut "varaa" hankkia kultaisia kihlasormuksia ja pitää kihlajaisia. Nyt jälkikäteen se harmittaa.

Aivan yhtä hyvin, kun me niin kauan olimme yhdessä. Olisimme voineet olla tuon ajan kihloissa edes. No ei sille voi enää jälkikäteen mitään, mutta harmittaahan se! Aivan turhaa jouduin kaikenlaisen lähentelyn kohteeksi matkoillani, töissäni ja harjoittelupaikoissani. Sormus olisi pelastanut minut kymmeniä kertoja tukalalta tilanteelta!

Palattuani laivalle menin hyttiin, heittäydyin "punkkaani" haaveileen, kirjoittelin päiväkirjaani jotain runoja, piirtelin sydänmiä ja kukkasia päiväkirjan marginaaleihin ja sain oven alta lapun, johon sydämen oli lävistänyt nuoli, sydän vuosi verta... Otin Geisha konfehdit hyllystä, vein ne keittäjälle ja pyysin häntä viemään ne perämiehelleni. Sitten menin suihkuun ja oli iltaruuan aika. Kävin syömässä ja palattuani hyttiini lepäilin hetken ja sitten oveeni koputettiin.

Oven takana oli tumma moskovalainen Navigaattori Sergei. Hän tuli pyytämään minua komentokannelle. Perämies halusi jutella kanssani. Nappasin sanelunauhurini mukaan ja lähdin komentosillalle Sergein perässä.

Taivaalla loisti täysikuu. Taivas oli indigon sininen. Meri välkehti, tehden hopeiselle kuulle siltaa... Minun teki jumalattomasti mieleni laulaa Olavi Virran Serenadi Hopeiselle Kuulle, öiseltä laivan kannella ja siihen suostuttiin. Menin ulos yöhön kannelle ja lauloin kuulle ja miehistölle ja he katselivat minua ja kuuntelivat ihmeissään. Olo oli kuin Kate Winsletillä Titanicin kannella Leonardo di Caprion kanssa! Celine Dionin laulaessa taustalla debyytiään...

Olinhan Poltinahon Sotilaskodilla laulanut vihreänsisaren uniformuun pukeutuneena, jouluna 1993, yhden spotin valossa: "Kodin Kynttilöitä" sadoille varusmiehille, jotka olivat kiinni joulun pyhien yli kasarmilla, päivystysvuorossa, eivätkä olleet vielä päässeet joululomille. Poikaystäväni oli siittä tullut mustankipeäksi ja sanonut kaikille minun olevan Suomen armeijan "viihdytysjoukoissa". Loukkaannuin tietenkin sellaisesta kaks'mielisestä vihjailuista, sillä mitään sopimatonta kasarmeilla ei ollut tapahtunut... Itsehän me kohtalomme luomme, joka hetki muutamme kohtaloamme! Tämän päivän teot, ovat huomispäivän kohtaloita! (Sasun sanonta) Luokaamme siis joku parempi tarina ja rauhan maailma, tekemällä rakkauden tekoja! Meidän käsisämme on elämämme hallinta, tai kohtalon käsissä elämämme!! (Katso Googlesta Uuden Maailman hakusanat: Karma - Dharma - New Age).

Joten minulla saattoi olla hieman lavakarismaakin, kuunneltuani Harmony Sistersin, Viktor Klimengon ja Värttinän kasetit aivan puhki ja laulaen duettoja stemmanauhojen mukana. Minulla oli siihen aikaan vielä jumalaisen kaunis ääni, jonka olen sittemmin menettänyt, liikaa vaimentaessani puhettani, ja monta angiinaa sairastettuani. Ääneni on nykyään vain korpin kraakuntaan ja kissan mau'untaan siihen verratuna, mitä se vielä siihen aikaan oli. Harmi etten hirveesti nauhotellut laulusoolojani, ainoastaan puhettani.

Myrsky oli vielä jossain kaukana Suomenlahdella.

Olimme Gotlannin rannikolla.

Antrei oli liikuttunut. Hän pyyhki harmaalla nenäliinalla silmäkulmaansa. Hän oli valmis tarjoamaan minulle töitä Promedanialta. Hän kyseli opiskeluistani ja hänestä 1000h cateringkoulutusta riittää aivan mainiosti messitytön pätevyyteen Promedanialle, (varsinkin kun olin sen lisäksi tehnyt keittiöharjotelua 500h). Voisin ensi töikseni hakea teetarjottimen laivan kyökistä ja tarjoilla laivakeksejä, voileipiä ja teetä miehistölle. Sergei näyttäisi minulle tien kyökkiin ja avaisi ruokakaappien ovet.  - Ai-ai sir! Sanoin tervehtien perämiestä, kuin englantilaisissa elokuvissa matruusit tekevät sotalaivan kannella Portsmouthin satamasta lähtiessään...

Sergei meni edellä. Minä tulin perässä. Hain tarjottimen, keitin teetä, laivan keittiön ikivanhalla ainoalla uppokeittimellä ja aloin nykiä laivakeittiön kaappien ovia, (tehdäkseni niitä voileipiä), mutta ne olivat lukossa. Sergei unohti kai jostain syystä avata ne, (ehkä tahallaan simputaakseen mua?) Siksi hain vain keksit ja teen ja sitten...

Sergei vain katosi jonnekin komentosillalta perämiehen käskystä, teemotti kädessään, ilmeisesti omaan hyttiinsä, tai keittäjättären luo hakeen kyökin avaimia, ja jäin vielä hetkeksi juttelemaan Antreini kanssa. Odottelin siis komentosillalla Sergeitä takaisin...

Antrei kertoi oudosta valoilmiöstä taivaalla. Hän oli nähnyt UFO:n Itämeren yllä Sergein kanssa. Mutta siittä ei voinut puhua ääneen täällä. "Mistä ei voi puhua, siittä täytyy vaieta!" Antrei sanoi vakavana, DDR:läisiä lainaten ja katseli ympärilleen tutkivasti ja katsoi minua sitten lemmikin-sinisiin silmiini suoraan ja kysyi: "Uskoinko häntä? Uskoinko Ufoihin?"

Nyökkäsin. - Tietysti uskoin uffomiehiin! Hymyilin itsekseni ajatellessa mielessäni "Viuhahtaja" elokuvan roolihenkilöitä: Leo Lastumäkeä Joonana, herra Tossavaista muijansa pompotetavana, ja Kovaleffiä - Pehmoleffinä juoksentelemassa uimarannalla Kurki verkkareissa ja puskissa rapisee... Olihan Jussi-eno ollut UFOAJA:n tilaaja ja monille sukulaisilleni tuli ULTRA-lehti, joten aihe oli minulle tuttu. Monet sukulaiseni muuten ovat ns. ufo-uskovaisia, monet nähneet ufoja taivaalla, uskovat sielunvaellukseen eli inkarnaatio-oppiin, sekä ovat fatalisteja eli kohtalo-uskovaisia... Ehkä oli minun kohtaloni tämä tarina, jonka nyt teille kerron...

Olin myös lukenut ufokirjoja, joita lukiessa minulle oli vahvistunut ajatus siittä, että maailmankaikkeudessa oli monenlaista elämää. Olihan isäni URSA:lainen ja hänellä oli tähtikarttoja ja tähtikirjoja ja minä istuin iltaisin talon katolla Jäväjässä kiikarit kaulassa ja yritin pimeässä taskulampun valossa lukea tähtikarttaa pellavapäiselle veljelleni, joka istui vieressä. Olin pyytänyt kaukoputkea joululahjaksi, mutta ne olivat niin kalliita kapistuksia lapsuudessani, ettei vahemmillani ollut sellaiseen lahjaan varaa, sen sijaan sain retkikiikarit Partioaitasta. www.partioaitta.fi

(Tiedoksi: URSA:laiset eivät virallisesti usko ufoihin, vaan Tähtitieteellisen Seuran jäsenet ovat enempi skeptikoja, mikä johtuu siittä, että ns. kontaktihenkilöt on leimattu naurun-alaisiksi tähtitieteilijöiden keskuudessa, mikä tietenkin on hyvin surullista, näin niin kuin Tähdet ja Avaruus lehden lukijana kommentoin asiaa.)

(Olemme siis "UFO-Viitaloita". Niin he meitä kutsuvat Ufopiireissä & Interplanetaristeissa, sekä Tähtiportissa & Kaariportissa. Olemme outo vähemmistö ufopiireissä, kun uskomme, että maailmankaikkeudessa on elämää, ettei Cosminen Luoja, Alfa & Omega, Alku & Loppu, Jehowa sitä turhaan luonut, avaruuden erämaas, ja heittänyt meitä tänne avaruuden laidalle, tyhjään universumiin, pyöriin akselimme ympäri, maaplaneetalle, eli Tellukselle.)

(Uskonme myös, että tähtien takaa toisen kodon saamme, koska olemme Ilmataren sylistä syntynyt Pohjan Tähden kansa (Veenuxen), kuten Kalevala meille iltatähden lapsille (suomalais-ugrilaisille) sen kertoo. Meille on aina naurettu! Meitä on aina pilkattu! Tehty kaikea ilkeää ja häijyä meille, jotka emme sille mitään voi, että maailmankaikkeus on suurempi, kuin se osa taivasta, jonka pilkaajamme navetansa räppänästä näkevät)...

"Tule takaisin Juri Gagari! Tule elävänä takaisin!" Lauloi haikeasti (fb-kamuni) Heikki Salo Miljoonasateen biisiä korvalappustreoiden c-kasetilla, hyräilen mukana ja tekee mieli hengailla kannella kuun valossa, vähän step by step askelia ottaen, tehdä moonwalkia, niin kuin Michael Jackson...

Privat Steppi-Shown loputtua Antrei toivoi, että tulisin juttelemaan hänen hyttiinsä lisää, sitten kun hänen päivystysvuoronsa loppuisi, hän haluaisi jutella kanssani. Aivan kuten arvelinkin, hän oli aikeissa kosia minua. Hän veti minut syliinsä, silitti kättäni. Suuteli minua poskelle. Lemmenlaiva Silja Linen Love Bout biisin tunnari soi korvissani...

Kerroin Jukastani. Kerroin etten voisi jättää häntä. En vain voisi jättää rampaa miestä yksin, hän ei selviäisi ilman minua! Mieheni näet oli rampa. Antrei vaikutti hieman pettyneeltä. Hän pyysi minua jättämään Jukan maihin! "Kyllä aikuinen mies varmaan pärjäisi jo ilman minuakin! Hankkikoon kotiapunsa muualta! Mies joka ei 6-vuoden yhdessä olonkaan jälkeen ollut kosinut minua, ei ansainnut minua!" Virkkoi Antrei ja tottahan se oli.

 Olin vain niin tottunut Jukkaani ja elään hänen kanssaan, en oikein osannut olla ilmankaan häntä! Jukka oli yhtäaikaa rakastaja, kuin autokuskikin minulle. Kauhavan Lennoston talous-alipuseerina, hän oli myös mainio texmex-kokki. Olihan hän vasta päässyt armeijasta, kun rupesimme seurusteleen.

Näytin Jukkani kuvaa lompakostani. Siinä hän oli komeana sinisessä Kauhavan Lennoston juhla-uniformussa ja messinkimerkeissä, ristiveriset hiukset kiharalla, kuin Eroll Flynnillä Merihaukoissa. Tarvitsin häntä, hän oli puoliskani! Jota ilman en ollut kokonainen...

Suvuillamme oli myös yhteistä historiaa. Jukan pappa Otto Hovila oli ollut kapteenina, ja minun pappani Toivo Hirvi vääpelinä JR29 polkupyöräpataljoonassa, sota-aikana he olivat samalla rintamalla taistelleet yhdessä taistelutovereina, ja haavoittuneet Vuoksen jäällä. Pappani oli myös ollut Jukan sedän triatonisti Juha Hovilan kummisetä. Otto oli ollut komea mies nuorena, (kuin saksalainen haukka), niin oli Juhakin ja Jukka. Olimme tuohon aikaan siis vielä yhdessä, joten tosiasioitten tunnustaminen oli vaikeaa...

Tunnustin kuitenkin, etten ollut naimisissa, vielä, koska en halunnut valehdella. Näkihän Antrei passistani, että olin naimaton. - "Oli hänelläkin ollut morsian joka satamassa",  Antrei sanoi: "Mutta ei ketään sellaista kuin minä. Minun kanssani hän haluasi jakaa elämänsä. Jos vain tälläinen elämää nähnyt "merikarhu" kelpaisi minulle?" Hän piti minua kädestä ja painoi päänsä lohduttomana alas ja nyyhkäisi teatraalisesti. Yritin lohduttaa häntä, silitin harteita.

Antrei näytti kyljessään olevaa arpea. Hän oli entinen eestiläissotilas, hän oli haavoittunut Afganistanissa, oltuaan vasten tahtoaan 2-vuotta Venäjän Armeijassa. Yllätyin kun kuulin, että Venäjällä armeija on 2-vuotinen. Puluna ja Rauhanpuolustajana en hyväksynyt sotia, vaikka ymmärsin että rajavartijoita piti olla ja että maailma oli rajallinen. Elettiinhän Kylmän Sodan jälkeistä aikaa Rautaesiripun takana. Ihailin silti neukku-sotilaitten ryhdikyyttä Voitonpäivän paraateissa Kremlin eli Punaisentorin voitonkentillä!

Minä kysyin niistä: - Venäläisistä baabuskoista, jotka hakivat poikansa pois Afganistanista, (vai oliko se Tsetseeniasta)? Joista olin muistaakseni lukenut Rauhan Puolesta lehdestä. Ja olihan eräs neuvostoliittolainen sukellusvene-upseerikin estänyt 3. maailmansodan syttymisenkin 60-luvulla! Sanoin silmät loistaen kuin tähdet...

Perämies vain naurahti kuivan kyynisesti. "Paatosta! Neukut olivat maailmanvaltiaita, vain koska he olivat ydinasevalta! He komenteerasivat miten satelliittivaltioiden oli tanssittava milloinkin minkäkin Troikan tahtiin!" (Tässä hän ilmeisesti viittasi Perestroikka sanaan ja Mihail Gorbatshoviin ja hänen Glasnosti politiikkaansa, joka oli jo liennytyksen ajan suvisäätä. Tosin saattoi hän tarkoittaa Troikka sanalla myös NL:n poliittisia esikuvia ns. kolmivaljakkoa: Stalinia, Leniniä, Hrutseviakin).

Suomessa sitä kutsuttiin suomettumisen ajaksi. Suomalaiset päättäjät oli rähmällään Neuvostoliittoon, jolle pieni urhea maamme maksoi kalliit lunnaat vapaudestaan sotakorvausten muodossa, emmekä saaneet edes Karjalaa takaisin! Sanoin.

"Se johtuu Pietarin sotilastukikohtien läheisyydestä Suomen itärajan kanssa. Viipuri ja Terijoki oli liian lähellä Neukkujen Leningradia!" Näytti eestiläinen perämies kartalta minulle. Antrei tutki Pohjolan karttaa liikuttaen sormeaan rajaviivaa pitkin... - Ahaa! Sanoin, vaikka tiesinkin sen entuudestaan Miekan kartanossa kesken jääneestä maanpuolustuskoulutuksesta, jolloin päätin kieltäytyä aseista... *

Muistan kun Bresnev kuoli, sen kuvan AVU:n kannessa, jossa hän makasi arkussa kukkien keskellä. Sanoin. Purskahdin itkuun, nähtyäni hänet siinä. Luulin maailmanlopun tulleen, kun se setä, joka aina esitteli tumpujaan Vappuparaatin aikana Kremlin muurilta, ja jolla oli ne paksut kulmakarvat, kuin komisario Palmulla, oli kuollut. Kuka nyt olisi "tumpu" pystyssä ensi Vappuna Kremlin muurilla?

Antrei naurahti kuivasti ja yskäisi: "Bresnev ja Bresnev! Hyvä kun kuoli mokoma riistäjä ja verenimiä!" Katsoin perämiestä loukkaantuneena: Luulin katsos suositun isähahmon ja näyttelijä Joel Rinteen kuolleen, nähtyäni sen makaaberin lehtikuvan.  Jotenkin lapsi yhdisti Votkaa Komisario Palmu elokuvan ja sen "tumppumiehen" (Bresnevin) siellä punalippujen ja plakaatien keskellä Punaisellatorilla Kremlin'issä. Miten lapsi olisi voinut ne erottaa toisistaan?

"Punaparaatit! Virolaiset piiloutuivat Vappuina verhojensa taa koteihinsa, kun miehittäjät marsseivat Tallinan toreilla!" sanoin Antrei. - Sitten tuli Laulava Vallankumous ja laulaen Viron kanssa ajoi miehittäjien tankit pois Virosta, ihmisketjuina, sanoin. "Kuinka ylpeä olenkaan kansastani!" Sanoi Antrei ja puristi silmiensä väliä, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Puristin häntä. Minun teki näet mieli halata häntä lohdutukseksi. Katsoimme toisiamme silmiin. Perämies suuteli minua otsalle, silitti hiuksiani lohdutukseksi. Huokasin ja vetäydyin kaemmaksi.

En haluaisi YK:n suomalaisjoukkojen joutuvan Afganistaniin!  Sanoin ja minua värisytti, tunsin kylmän tuulen henkäyksen jostakin, niin kuin ulko-ovi kannelle olisi aukaistu... Seinilläkin taisi olla "korvat"? - "Joku salakuuntelija on poistunut keskuudestamme", sanoi perämies ja katsoi ulos, tumma hahmo laskeutui portaita alas kannelle ja minä kiedoin vihreillä napeilla koristetun & tuunatun vaaleansinisen kasmir villatakkini lujemmin ympärilleni, minua puistatti. - *Mitähän tästäkin vielä seuraa?* Ajattelin mielessäni puoliääneen...

- "KGB:n vanavedessä tullut, Venäjän tiedustelupalvelu ja salainen poliisi FSB oli kaikkialla ja niillä oli tuhannet korvat ja silmät." Sanoi Antrei ja katsoi ulos, jossa mustaan märkään sadetakkiin puettu hahmo katosi, kuin mustakaapu kannelta. Kukahan se oli? Kysyin peloissani: Kuulikohan hän kaiken? - "Aivan varmasti, jos ei muuta niin parabolisella mikrofoonilla". Samalla joku tummahahmo veti korvasta nappikuulokkeen alakannella, mikrofonista, jonka kantomatka oli 100m (rahtilaivan kannella) ja laittoi sen paremmin uudelleen korvaansa, kuunnellakseen tarkemmin, ja tarkaavaisemmin keskusteluamme... - Huh huh! sanoin ja hikikarpalot tulivat perämiehenkin otsalle, tuskanhiki, jota hän pyyhki, omatkin kainaloni olivat märät ja kädet hikiset... - Tämähän on kuin joku agenttifilmi! Sanoin ja naurahdin kuivasti: Puuttuu vain se "kenkäpuhelin"!

Perämies tarjosi minulle lahjarasiastaan suklaata. Söimme muutaman konfehdin ja olimme hiljaa. Mietein mitä sanoisin ja uskaltaisinko sanoa mitään ylipäätään enää? Kysyin sitten, harkittuani hetken: Millaista Afganistanissa oli? Oliko sillä terroristeja ja se kuuluisa Al Gaida ja Osma Bin Laden? "Voitko kuvitella, että Osma Bin Ladenilla on maan alla bunkkeri! Sitä me sitten etseimme ja väijyimme Taliban terroristeja aavikolla. Joka "rättipäähän" nyt terroristilta näytti! Ja kaikkihan ne sitä Muhamettia siellä Afganistanissa palvoi ja lollotti yökaudet Allahia ja teki polviruokouksia ja joka muhametti oli valmiina listiin joka ukon, oli ne sitten Venäläisiä tai Amerikkalaisia YK-sotilaita!"

Mun esi-isät oli amerikan-suomalaisia, sanoin ja hyräilin hetken Amerikan Hymniä käsi-sydänmellä: Amazing Grace! Mutta musta Saddamin vihaaminen ja mustamaalaaminen on lapsellista. Minusta Saddam oli sympaattinen mies. (Huomaa! Taas yhdennäköisyys "tumpumiehen" eli Bresnevin ja Komisario Palmun kans. Positiivinen-transferenssi-tunne?)  "Öljylähteiden herruudesta siellä IRAK:issa on kysymys ja sitä kautta maailmanherruudesta", sanoi Antrei.

Minä en myöskään ollut vanhan G.W. Bushin kannattaja, (toisin kuin veljeni, joka kannatti Amerikan konservatiiveja). Pidin Busheja sotahulluina, rahantuhlaajina, jotka vielä ajaisivat armaan Amerikan vuosisadan pahimpaan lamaan ja konkurssiin, ei vähintääkin sen takia, että rouva Barbara Bushilla oli aseteollisuus-intressejä. Hänen sukunsahan oli amerikalaisia asetehtailijoita. Amerikassa Asetehtaiden piti käydä täydellä teholla tuomaan rahaan vanhan herra George Walker Bushin rebublikaani-presidentin vaalikampanjaan, joten siinä yksi vaiettu syy Irakin-sotaan. Continue, continue, continue!! Sota joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu Persianlahdella, niin kauan kunnes ovat impaneet kaiken öljyn öljylähteistä pois USA:n tankereihinsa, sitten he pakenevat, kuin koirat paikalta Hamasia & ISIS:in kostojoukkoja pakoon!

- Vielä miljoonat Amerikan köyhät marssivat Rauhan marsseilla USA:n kaduilla! (Viittasin tässä elokuvaan Forest Gumb ja Hippiväen kokoontumiseen PEACE-merkkeineen Valkoisen Talon eteen. Olin enemmänkin Demokraattien ja Clintoneitten seuraaja, kuin Rebublikaanien Valkoinen Norsu. Kannatin siis Billiä Lewinski-skandaaliin asti ja sittenkin olin sitä mieltä, että Monica Lewinskista olisi pitänyt tulla second rouva Clinton ja American First Lady. Sympatiat olivat rakastavaisten puolella! Sormukset olisivat antaneet heille yksityisyyden suojan, tietysti vasta, jos Bill olisi eronnut ensin Hilarystään. Nykyisin: 2014 kannatan tietenkin afro-amerikalaista presidenttiä Barack Hussein Obamaa).

- "Ahaa!" Sanoi Antrei. Hänelle kun oli yx ja sama kuka pani ja ketä! Kunhan hän saisi elää rauhassa ja toimia perämiehenä Itämerellä ja Balttian maissa, sekä Skandinaviassa valitsisi Pohjolan Rauha kansojen kesken. (kts. 8 Pohjolan kruunun suunnitelmani).

- "Pommimiehiä oli kaikkialla! Venäläiset pitivät Tsetseenejä kapinallisina." Sanoi Antrei. - Minusta tsetseenien vainoaminen on lapsellista. Minusta Tsetneenit ansaitsivat itsenäisyyteensä! Sanoin. - "Mutta Afganistanissa ne todelliset tulikokeet käydään! Saatana oli se ihme, että siellä henkiin jää! Eikä muuten Afganistanista pääse pois, kuin lyijyarkussa jalat edellä!" Sanoi perämies lakonisesti. Ei hänkään olisi hengissä päässyt pois, ellei olisi haavoittunut.

- "Meidän suomalaisten ja virolaisten pitää pitää yhtä!" Antrei sanoi ja kiihkeästi puristi minua itseään vasten, kuin olisin ollut suuri mollamaija, jatkoi sitten: "Ettei luottanut venäläisiin. Ja ettei minunkaan kannattaisi luottaa! Sergeikin oli vain Antrein työtoveri, muuten hän ei Sergeinkään kanssa olisi ollut missään tekemisissä". Vaikka minusta näytti, että he olivat ystäviä, työtovereita ja luottivat toisiinsa. Minusta Sergei vaikutti ystävälliseltä, jopa komealta... Antrei katsoi mustasukkaisesti Sergein perään. Hän ei halunut jakaa minua kenenkään kanssa, kaikista vähiten jonkun venäläisen puolipäivä-shemeikan kanssa!

"Sergeillä on perhe Moskovassa", sanoi Antrei. "Vaimo ja lapset. Siellä ne sitten lukevat Pravdaa ja Kuuntelevat ULA-radiosta Moskovan Ääntä". (Eräs radiokanava Moskovassa)

- Myös me viritimme Moskovan Radion aikoinaan Erland ukin toivomuksesta putkiradiosta Jäväjässä esiin. Sitä oli sitten jännittävä kuunnella, vaikkemme venäjää osanneetkaan. Musa oli ainakin slaavilaista ja pidimme siittä. Kunnes sitten talvella 1987 saimme "joulukortin" Moskovasta, jossa luki venäjäksi: "Hyvää Uutta Vuotta 1988 Moskovan Radion kuuntelijoille! Toivoo: Moskovan Radio". Ja sen jälkeen Moskovan iltakellot jäivät kuuntelematta.

Kun pelkäsimme, että meitä kuunneltiin Moskovassa ja luulimme KGB:n eli tuttavallisemmin "Kokkolan Palloseuran" tarkkailevan Moskovan Radion kuuntelijoita, miten muuten he olisivat voineet tietää meille postikortin lähettää?

Emmekä olleet edes Pravdan tilaajia!

Vaan perheeni oli vennamoita ja SMP:n jäseniä.*

*Vennamot: Veikko ja Pekka Vennamon kannattajia.

SMP = Suomen Maaseudun Puolue.

Pravda oli NL:lainen lehti nimeltään: Poliittinen "totuus".

Suomessa vastaava lehti on nimeltään: Tiedonantaja.

Kerroin tämän kaiken Antreille.

"Eestiläisille Pravda on korkeintaan huonolaatuista veskipaperia!" Antrei sanoi ja sylkäisi nuuska mällin suustaan kannen yli mereen, (olimme haukaamassa happea öisellä kannella). "Totuus se on! Perseeni mä sillä pyyhein armeijassa! Moskovan Radiota hän ei kuuntelisi, vaikka maksettaisiin!" Antrei kuunteli Eestissä: YLE:n Ykköstä, eli Radio Suomea, koska se soi Vapauden Aalloilla ja kuului Suomenlahden yli, vaikka senkin kuuntelu oli ollut kiellettyä Neuvostoliitossa. Vuonna 1994 Antrei kuunteli maissa ollessaan myös "Radio Mafiaa".

- Niinkö? Sanoin ja värähdin. Minua vähän puistatti, tunsin vilun väristyksen ihollani, kuultuani sanan: "mafia", joka yhdisti monta lankaa mielessäni moniin pelottaviin ja ikäviin asioihin, vaikka kyseessä olisikin ollut vain Radio Mafian viaton mainos.  Kummisetä elokuvan tunnari soi päässäni ja elokuvan Al Pacino ja Marlon Brando alkoivat pyöriä mielessäni.

Antreilla oli Haapasalussa mökki, jonne hän voisi piilottaa minut, jossa kasvoi haapametsikköä ja meren rannat olivat kauniit...

Kerroin etten uskaltaisi lähteä Viron metsiin, kun siellähän on villisikoja! (Enhän voinut sanoa, että pelkään Viron Mafiaa)."Niinpä juuri." Sanoi Antrei. "Neuvostoherrat kasvattivat villisikoja Eestin metsissä ja vain he saivat niitä metsästää ja syödä. Virolaiset eivät villisian lihaa saaneet maistaa ja näkivät katkerina nälkää, vaikka salametsästystäkin oli, siittä rangaistiin ankarasti! Eestiläiset saivat syödä vain siankorvia ja tehdä sianluista soppaa. Ihme että ylipäätään jäivät henkiin Neuvosto-Eestissä."

Sanoin: Etten tykännyt sianlihasta, että söin mieluiten naudanlihaa ja kosheria (ja kuuntelen mielummin kemreriä). Eestiläinen perämies katsoi minua moittivasti: "Kaikkea pitää maistaa ainakin kerran! Hän tarjoaisi minulle villisian lihaa sitten, kun seuraavan kerran tapaisimme Virossa." Perämies sanoi haaveksivasti. Ilmeisesti hänelle tuli äkkiä nälkä, nähdesään mielessään villisian pyörimässä arinalla, kuin Obelix Bretanxialaisessa sarjakuvassa Asterixissa, jota itsekin olin lapsena lukenut.

- Voi ne voileivät! Muistin äkkiä ja silloin laivan komentosillan puhelin soi. Vastasin automaattisesti puhelimeen, (koska nojasin komentokeskukseen), leikkisästi: Haluu! Vähän niin kuin Noita Nokinenä, Velho Velmusen Salakanavalla, eli niin kuin Marja Korhonen, jolle olin hieman sukuakin, jonka kuunnelmia olin lapsena niin hartaasti kuunnellut radiosta.

Kun olimme puhuneet ruuasta, luulin Sergein soittavan laivankyökistä, että: "Nyt voi tulla tekeen niitä saakelin voileipiä! Ennenkö menee liian siirappiseksi..." Luulin siis tätä laivan komentosillan bakkeliittipuhelinta laivan sisäpuhelimeksi.

Minulla oli vähän samanlainen "lankapuhelin" kotona vanhempien luona seinällä huoneessani Jäväjässä, mutta oma puhelimeni oli musta ja muovia. Siittä laivanpuhelimesta ei siis nähnyt soittajannroa ja vaikka olisi näkynytkin, mitäpä minä niistä numerosarjoista olisin ymmärtänyt?

 Minun tietenkin olisi pitänyt vastata puhelimeen: "Promedania Calling!" Mutta en osannut. Olihan laiva vanha, 50-luvulta ja tekniikka aika kivikautista. Ihme että sillä sai enää seilatakaan!

(Enään en Promedania nimistä laivaa netistä löytänyt. Ilmeisesti se on romutettu jo, tai päätynyt Muurmanskiin laivojen hautuumaalle, ja haudattu Jäämereen?)

Puhelu tulikin Estonialta, joka oli merihädässä. Turvallisuuspäällikkö Meelis Silver pyysi apua! Aivan kuten olin ennustanut, Estonia oli uppoamassa. Kansiportti oli jäänyt raolleen ja vettä tulvi Estonian autokannelle, minkä seurauksena autot olivat lähteneet sivuliisuun ja jämähtäneet laivan toiseen päähän klimppiin, jonka takia laiva kallistui ja alkoi upota. (Matkustajat kertoivat myös räjähdysten äänten vavisuttaneen Estoniaan).

Olivatko Talibanit iskeneet Estonialle, sitä ei kukaan tiedä? Vai oliko Estonia seilannut aselastissa, mukana räjähdys-aineita, jotka näin "vahingossa" olisivat räjähtäneet, autojen törmätessä autokannella toisiinsa? Oliko meren alla sukellusveneet taisteluvalmiudessa? Kuka torpedoi Estoniaa? Mietein kauhuissani, ja minuun iski pakokauhu! Teki mieli sännätä pakoon, hypätä mereen uppoavasta laivasta, joka mieleni valkokankaalla oli jo liekeissä! Kysessähän oli psykologisesti: ns. Taistele, tai Pakene tilanteesta!

E-Line Varustamo oli saanut myös useita pommiuhkauksia tuntemattomalta taholta, koska he eivät suostuneet maksamaan suojelurahoja Itämafialle. Perämies kirjoitti jotain valkoiselle muistilapulle. Hän ojensi lapun mulle. "Siinä avainkoodi jos joudut joskus vaikeuksiin!" Hän taittoi lapun ja antoi sen minulle ja teki: "Hys!" sormellaan huuliensa edessä..." Lapussa luki: 20o 70o. "Tarkista nuo leveys- ja pituuspiirit kartastosta maailmakartalta, niin tiedät ketkä tässä on takana!" (Vasta vuosia myöhemmin tajusin, ihan äskettäin tarkistaa nuo koordinaatit, tietääkseni ketkä tässä on takana? Ja yllätyin, suorastaan kauhistuin, kenen pahuuden työtä Estonian haaksirikko oli, mikä taho tahkosi rahaa vaatimalla suojelurahoja: Itämeren rahti- ja kuljetusfirmoilta, sekä Varustamoilta, ja Laivayhtiöiltä, ketkä hoitivat salakuljetusreittien salakuljettetavan "kaman" kuljetuksen, kaapasi "muuleja" (mm. filmien "Mary full up Gracy" toiminnan takana) ja sieppasi ihmisiä, vaati lunnasrahoja, ja ties minkälaiseen pahuuteen pysytyivät, siittä enempi kirjassa: "Ruotsin Mafia". Pelkästään Estonian haaksirikossa hukkui melkein 1000 viatonta!

Muista uhreista nyt puhumattakaan. Ihme jos heitä ei telkien taa saa? He ovat kaikista pahamaineisin rikollisjengi mitä koskaan on ollut Euroopaassa, joka on Itä-rajan takaa valloittanut mm. Skandinaavien huumemarkkinat, ja huorabisneksen, heillä on kuulemma oikein bordellikartelli, jossa on maanalaisia bordeleita kellareissaan??? Sex Soho kauppoja, sexivälinebisnestä, pornofilmikauppiaita, pornokeisareita, jotka käyttävät hyväkseen nuoria naisia, jotka ovat joutuneet laitomien perintöjen uhriksi, (rahan tahkoaminen vale-ulosotoilla ja lumeveloilla, mm. "Vippi-Liisien" jymäytäminen: No money jutuilla... ja kuka tahansa nyt vaikeuksiin joutuu maailmassa ilman rahaa!), siis rahatomaa Skandinaavi-nuorisoa turmelevat ja houkutelevast ties minkälaisiin synteihin!)

 Eräässä rekka-auton kontissa oli ollut myös jäniksinä ihmislasti muistaakseni n. 140 turkkilaisia kurdia, jotka miehistö yritti viime hetkellä pelastaa hukkumasta, mutta jotka eivät ilmeisesti pelastuneet? Vain 137 hukkuvaa pelastettiin Itämerestä, joista valtaosa eestiläisiä ja ruotsalaisia, ilmeisesti muutama suomalainenkin pelastunut... (Tämä "Myrskylinnun" todistajalausunto taitaa olla se Estonian haaksirikon 138. pelastumistarina?) Eli ihmissalakuljetustakin tapahtuu näillä Euroopan rajoilla.

(Siittä lieve-ilmiöstä enemmän kirjassa: Natashat sexikaupan uhrit, joka kannattaa jokaisen rajavartijan, tullimiehen, poliisin, asianajajan, tuomarin, lakimiehen, lainvartijan, komisaarin, sairaanhoitajan, lääkärin, ministerin, kansanedustajan, mepin lukea ja tutustua ihmiskaupan arkeen Euroopassa, jotta asialle eli tälle marginaali-ilmiölle voitaisiin tehdä jotain yhdessä, esim. lainsäädäntöä muuttamalla, ja valvontaa ja kontrollia lisäämällä!)

 (Voitaisiinko jopa ajatella, että jos olisi laki, joka määräisi viranomaisten hankimaan jokaiselle Euroopassa asustavalle henkilölle henkilökortin, (koska paperitomia pakolaisia on niin paljon), jotka ovat joutuneet salakujetuksen ja ihmiskaupan uhreiksi, jopa orjuuteen, sekä kotiorjiksi, plantaasiorjiksi, kuin myös sexiorjiksi, kyse on myös lapsiprostituution ja lapsiorjien yleisyydestä, ns. lapsikaupasta, missä pieniä lapsia siepataan köyhiltä vanhemmiltaan, itä-euroopassa, ja kaikkialla maailmassa.)

Annoin puhelimen tietysti Perämiehelle, joka kuunteli vakavana ja otti koordinaatit ylös. Perämies lähti herättään kapteenia, joka oli nukkumassa, pyytääkseen lupaa kääntää laiva, eli Promedanian kohti Estoniaa. Antrei pyysi minua jäämään yksin komentosillalle, perämies kytki automaattiohjauksen päälle ja käski minun vahdata tutkakuvaa. Hän selitti pikaisesti, että jos tulisi vastaan toinen laiva, tutka alkaisi varoittaan, (piippaan nopeammin) ja sitten minun olisi haettava hänet apuun ohjaan rahtilaivaa pois törmäyskurssilta. Hän viipyisi vain hetken poissa.

Hän meni herättään kapteenia ja keskusteli tämän kanssa, he neuvotellivat pitkään, noin 15minuuttia. Sitten tutka alkoi varoittaan! Olimme törmäyskurssilla! Toinen laiva näkyi tähystäjän merikiikareilla horisontissa. Juoksin henkeni edestä hakemaan perämiestä, etsein häntä pitkin laivaa! Lopulta löysin hänet veskistä, (jonka ovea rynkytin paniikissa) ja odotettuani hetkisen, (hän veti vesiklosetin), menimme juoksujalkaan komentosillalle! Perämies napsautti automaattiohjauksen päältä ja siirtyi manuaaliohjaukseen, eli käsin ruorista käsin siirsi meidät pois törmäyskurssilta.

Vastaan tuleva laiva oli Finnjet, joka oli suomalainen matkustajalaiva. Perämies otti yhteyttä Finnjettiin ja antoi heidän tehtäväkseen Estonian pelastamisen, koska se oli matkustajalaiva, ja me olimme rahtilaiva, meillä ei ollut vapaita hyttejä, eikä paikkaa ruumassa, minne haaksirikoisia olisi voinut turvallisesti sijottaa, (huojuvien konttien keskelle olisi ollut vaarallista sijoitaa hukkuneita). Olimme myös matkalla toiseen suuntaan, ja Finnjet matkusti kohti onnettomuuspaikkaa. Kotimatkalla Finnjet voisi poimia Estonian matkustajat kyytiin. Kätevää!

Emme siis saaneet kääntymislupaa Promedania kapteenilta, (vaikka perämies kuulemma pyysi sitä kapteenilta), joka oli vaatinut lastin vietäväxi Tanskaan, koska heidän olisi oltava seuraavana päivänä Århusissa, lastia odotettiin rahtisatamassa. (- Kuka odotti? - En tiedä! Ehkä joku tiedustelupalvelu? Ehkä...) Perämies sanoi minulle jotenkin näin: - "Me peame minema kuskile Århus! Meidän on mentävä Århusiin!" Hämmästelin kapteenin kylmäverisyyttä ja kylmät väreet menivät ihollani. Lasti oli siis tärkeämpi, kuin ihmishenget?

- Mitä Promedanialla on lastina? Joka on muka niin tärkeää viedä Tanskaan, ettemme ehdi Estonian apuun? Kysyin hämmentyneenä, päätäni puistellen... - "Pyykkiä!" Pomeranian perämies murahti hampaiden välistä ja kirskutteli hampaitaan. Perämiehenähän stuertina oli toteltava kapteenia, eikä voinut förstinä niskuroida hänelle. En tajunut oikein mistä oli kysymys? Minä nostin kummastuneena kulmiani: - Täh? Pyykkiä? Kenen "kuninkaallisia" pyykkejä Promedania kuskaa, kun ne ovat Arvokaampia kuin ihmishenget? Mutta perämies oli vain vaiti ja hänen kasvonsa kovetuivat ja huulet olivat pelkkä viiva... Hän vaikeni ja oli vaiti.

Hänen silmissään oli kova jäinen katse, kun hän loi sen minuun, luitani kylmäsi ytimiäni myöten, niin kuin hautani yli olisi juuri kävelty, henki salpautui hetkeksi, sydän tykytti rinnassa paniikissa! Yritin rauhoitua, vedin henkeä sisään, teki mieli hyperventiloida paperipussiin, (perämies luuli, että aion oksentaa pussiin ja hän käski minut ulos kannelle yökäileen "laatat" yli laidan! Hän kysyi olenko merisairas? Laiva keinua hieman, ja minua kuvotti. Hän antoi minulle lääkekaapista, jonkun punaisen kapselin pahoinvointiin. - "Nappi suuhun!" Hän sanoi ja laitoi tabletin käteeni. (- Minkä kapselin? - En tiedä. Luulin sen olevan pahoinvointilääkettä merisairauteen. Luotin perämieheen. En kai muuten olisi mitään outoa "lääkettä" mennyt ottamaan vieraalta ihmiseltä!)

Otin "napin" omenamehun kans, laskin kymmeneen, vetäen henkeä, yritin niellä oksennusta, joka tuli suuhun). Menin ulos ja yökäsin unkarilaisen gulassikeiton (tomaatti-paprika-keiton) yli laidan! "Kuka tuonkin sotkun siivoaa? Meuhkasin perämies mielensä pahoitaneena ja kurkistaesaan yli laidan...

Olin hölmistyneenä suu auki, huuhdoin lopulla omenamehulla suuni ja katselin eteen ja taaksepäin, yritin zoomailla, joka suuntaan itkuisesti kyynelten sumentamaa katsettani kannella, mutta sumuisalla merellä näkyi, vaan katoavat Finnjetin perävalot...

Kysessähän saattoi olla Itämeren salakuljetusreitti, pyykkien seassa saattoi olla mitä tahansa, mistä minä sen tiesin, kun en ollut päässyt "nuuskimaan" Promedanian "pyykkejä" jotka olivat ruumassa, lukituna kannen alle, jota tuskin saisin auki omin voimin huomaamatta ja aiheuttamatta vahinkoa ennen kaikkea omalle turvallisuudelleni. Minunhan piti jäädä henkiin myös, muuten ei olisi ketään joka kertoisi tämänkin tarinan... Oli siis hyvin vaarallista kysellä ja vielä vaarallisempaa tietää mitään! Sen huomasin heti perämiehen olemuksesta ja merikarhun jäisestä katseesta, jonka hän loi horisonttiin...

Minulle tuli äkkiä pissahätä, kun kaikki meni vähän liian jännäksi ja pyysin lupaa poistua komentosillalta ja menin pissalle veskiin, jossa pesin myös hampaani Pepsodentilla ja kurlasin suuni Illodiinilla ja sen jälkeen menin omaan hyttiini itkeen ja uliseen. Ei ollut mitään mitä olisin voinut tehdä auttaakseni Meelistä, eli Estonian turvallisuuspäällikköä, ystävääni... Vai oliko?

Ehkä minun olisi pitänyt läimästä märällä luutulla Promedanian perämiestä naamaan, herättääkseni hänet päiväunistaan!  Jotta hän olisi ravistanut itsensä hereille tajuamaan, miten tärkeää se laivan kääntäminen oli ja miten tärkeitä ihmishenget! Mutta olin aivan liian kiltiksi koulattu, uskaltaakseni potkimaan perämiestä takalistoon! Sillä tosi on, että hän saattoi olla niin "seireeninsä" lumoissa, ettei kyennyt hommiansa hoitaan, kun hän vain odotti yhteistä yötä mereneitonsa kanssa... (jos odotti?)

Katso Itämeren suojeluprojekti: Mereneito. Olinhan vähän sellainen: Najadi, vedeneito, aallotar, Vendela, meren-emännän, Wellamon tytär...

Rauhoituttuani hieman, tyynnyteltyäni itseäni yritin soittaa Suomeen. Laivan yleisöpuhelin, joka toimi Eestin kruunuilla oli rikki, koska joku oli työntänyt ruplia kolikkopesään ja tukkinut sen niillä, eikä minulla ollut kyllä Eestin kruunujakaan, vain Suomen markkoja. En ollut huomannut vaihtaa Tallinkilla rahaa, kun Tallinassa oli voinut aivan hyvin markoillakin maksaa, se oli Eestissä käypää haluttua valuttaa Laulavan Vallankumouksen jälkeen Eestin kruunujen rinnalla, ruplien* tilalla. (Tämä siis kaikki tapahtui kauan ennen kuin Eestistä tuli eurovaluuttamaa).

(*Ruplat olivat siihen aikaan jo roskapaperia, jolla ei mitään Venäjän ulkopuolella tehnyt, kun niitä ei pankeissa, eikä tietääkseni missään kanikonttoreissakaan voinut vaihtaa Skandinaviassa).

(Nythän siittä ollaan taas luotsaamassa rahan arvoinen valuutta, painattamalla uusia arvokaapia ruplia, venäläinen rahanpesu kampanja? Ennen Eura-Aasian Unionia, kts. Putinin märkäpäiväuni IVY:n siirtymisestä Uuteen Aikakauteen, jonka Itä-Ukrainan tilanne ja Kiovan Vallankumous, Krimin valloitus & Donetskin autonomia pyrkimykset todisti... Onko Putin: hyvis, vai pahis? Sen hän itse saa teoillaan maailmalle osoittaa! Eura-Aasian Unioni on Putinin-missio, ja voi sitä joka hänen eteensä tulee! Hän toteuttaa sen, minkä Luoja hänen tehtäväkseen suo! Sillä hän on Venäjän presidentti eli "Venäjän Keisari", ja "Pääministeri" Meldidev on "Venäjän Tsaari"! (Katso fb:sta kuviani asiasta!) Se pitää muistaa, että kun keisari käskee, on leikitävä joko kuollutta, tai sitten toteltava keisaria, niin sanoo jo raamatukin! Kuuliaisuudesta esivallalle, on monta mainintaan). *

Kysyin miksi Promedanialla oli niin tulinenkiire pois onnettomuuspaikalta? Perämies katsoi minuun hyytävästi, joka kylmäsi luuytimeen asti: "Koska "hait ovat perässämme!" - Hait? Kimahdin hämmästyneenä, nostaen kulmiani: Mitkä helevetin hait? Onko Itämerellä haita? Katsoin ja kurkotin kannen reunan yli katsoen kauhuissani harmaata merta, kuin yritäen nähdä hait, jotka parveilivat meren alla, meitä seuraten...

"Onhan Itämeressä valaita, pyöriäisiäkin ja delfiinejä!" Sanoi perämies ja sylkäisi mällin suustaan mereen välinpitämätömän oloisesti. - Häh? Delfiinejä Itämeressä? En tienytkään! Mistä niitä sinne on tullut? "Atlantilta, Tanskan salmen, Juutinrauman kautta!" Sanoi Antrei ja osoitti sormella horisontiin. "Katso tuonne!" Hän huudahti: "Näetkö mikä välähti? Siristin silmiäni, yritin nähdä jotain, kuin peili olisi välähtänyt indigon sinisen meren yllä kuun valossa. "Mikä se oli, ihmettelin... "Se on se "tappajahai", joka meitä seuraa!" sanoi perämies ja lähti morsetamaan koodisanomaa ilmeisesti sukellusvene Akulalle Enigmalla, tai sitten Viroon Tuomiokukkulalle Toompealle ns. koodinpurkajalle. (Puuttui vain syvyyspommien pudottelu laivan kannen yli mereen ja laivan upotuspelin koodinaatit olisivat olleet jo valmiina!)

Tuntuu kuin meitä ois ajettu takaa pois uppoamispaikalta, "hait" eli sukellusveneet perässämme??? Kenen sukellusveneitä ne sitten olivat, ei selvinnyt: Venäläisiä IVY:n veneitä, vai NATO:n laivueita??? Koko Itämeri tuntui sähköistyneen ja kaikki laivueet suuntasivat kohti uppoamispaikkaa, vastaanottaen hätäsanomia, vain meitä saatettiin pois uppoamispaikalta. Miksi? Mitä meillä oli lastina? Plutoniumiako? Uraania? Ydinkärkiä? Aseita? Minne? Kelle? Olimmehan Eestiläinen rahtilaiva, eihän konteja kukaan ulkopuolinen tullimies päässyt laivalle tutkiin Katajanokan satamassa, kun ne olivat TIR-sinetillä suljetuja konteja.

Arvaamatta tarina muuttui: Alistar MacLeinen "Saalistukseksi Barentsinmerellä!" Agenttielokuvaksi, sotafilmiksi... Mutta näin se meni! Mitään näin jännää ei Itämerellä ollut tapahtunut sitten miesmuistiin! Olin vähällä pissata pikkuhousuuni jännityksestä! *Huiii!*

(Varoituksexi "satamanpojille" sanon, että jopa luotsien on vaarallista nousta laivoihin, joiden mukana on aselasteja, hyvin äkkiä luotsikin saattaa päästä hengestään, tulla kolkatuksi, tai lenkutetuksi, jos alkaa "nuuskia" liian aktiivisesti kontrahteja ja lastia... eli Suojelkaa Selustaanne ja Itseänne Suomipojat! Harjoitatte Vaarallista Ammattia!!! Jumala Teitä Armahtakoon & Suojelkoon! Luotsatkoon laivanne kotisatamaan ilman inhimillistä kärsimystä ja ihmisuhreja!)

Minulla ei ollut kännykkää. Satelliittipuhelinta en osannut vielä siihen aikaan käyttää. Radisti en ollut. En osannut morsettaa Mayday-sanomaa. S.O.S. Oliko se kolme pitkää, vai kolme lyhyttä, vai pitkä-lyhyt-pitkä, vai lyhyt-pitkä-lyhyt morsseaakkonen? Olihan sen isä mulle lapsena joskus vuosia sitten opettanut, naputtaen pöydän reunaa, titi-taa-titi-taa, mutta... jaakasin pulassa... Vai oliko se ti-ti-ti-taa-taa-taa-ti-ti-ti vai taa-taa-taa-ti-ti-ti-taa-taa-taa? Kumpi: ---...--- / ...---... ? Miten sitten ne uppoamisen koordinaatit annetaan? En osannut morseaakkosia ulkoa, eikä minulle ollut mitään listaa mistä luntata.

Mitä oisin voinut kähistä radioamatöörin vehkeillä: "Koodi, koodi: "Mikki" merihädässä! Mikki Merihädässä!" - Vai peräti: "Meri-Minni" Merihädässä?" Osasinko edes virittää oikeaa taajuutta? Kuka hätäviestini olisi vastaanottanut? Minulla ei myöskään ollut Suomen Merivartioston suoraa nroa, johon soittaa, eikä hätäpuhelinta.

Miten olisin saanut yhteyden maihin? Olin aivan paniikissa! Minulla oli kova hätä Estonian tähden! En vain tiennyt mitä tehdä? Paniikissa säntäilin pitkin rahtilaivaa edes - taas, kuin häkkissä oleva hätääntynyt minkki, joka ei pääse ulos häkistään... :( :( :( Paniikki-kohtaus? - Aivan varmasti!!

Lopulta pyysin itkuisena perämiestä lainaamaan minulle kännykäänsä. Hän sanoi kylmästi vain: "One Calling!" Eli: "Yxi puhelu vain!" Hän kuunteli vierellä ojentaen puhelimen. Koska Itämereltä maihin Suomeen soittaminen oli kallista touhua siihen aikaan. Ja on varmasti sitä vieläkin ja minulla oli vain yxi 5mk kolikko mukana antaa puhelustani perämiehelle.

(Nyt tosin on jo kaikille yhteiset hätänumerot, johon soittaa, jos on merihädässä. Tekniikka on monin tavoin kehittynyt, on: navigaatoreita, paikantamia, satelliittipuhelimia, simpukka-kännyköitä, kommunikaattoreita, kannettavia, laajakaistayhteyksiä, mobiiileja monenlaisia, "tableteja", minikannettavia eli Notebookeja, jne).

Ensiksi yritin soittaa vartijaveljelleni maihin. Hän ei vastannut, koska soitin tuntemattomasta nrosta.

Sitten soitin avomiehelleni Jukalle hänen kännykäänsä. En häntä tavoittanut, en tajunnut ettei hän nyt yöllä vastaisi, koska oli nukkumassa ja puhelin oli poissa päältä, koska hänen oli aamulla mentävä töihin.

Lopulta soitin vanhenpieni puhelinvastaajaan ja kerroin että: Olin Itämerellä isän laivalla, "Pomeranialla". Estonialla oli tapahtunut haaksirikko, mutta että olisin hengissä, etteivät he olisi huolissaan! Menisin Paulatädin luo Skåneen ja soittaisin sitten sieltä ja selittäisin paremmin, sitten kun olisin perillä... (Tässä vaiheessa siis luulin vielä olleeni isän laivalla, en vielä tiennyt olleeni "väärällä" laivalla...)

Kiukkuinen isäni Arwo vastasi äreästi puhelimeen, kuin ylös pesästään talviunelta herätetty äreä susi ja haukkui minut, koska olin herättänyt hänet uniltaan ja kysyi: "Miksi olin keskellä yötä soittanut kotiin ja herättänyt vanhempani kesken sikeiden unien? Ei se ollut minun tapaistani. Eikö asia todellakin olisi voinut odottaa aamuun? Mikä hätä minulla oli? Mitä olin lähtenyt yksin merelle seilaan! Piru minut perikööön, jos olin tyrinyt!" Ajatelin vain ilmoittaa etten ollut hukunut Estonia haaksirikossa! Ettei kunnavaltuutettun äitini pelästy, nähdessään iltauutiset! - Faijan mielestä se ei ole ilmoitus-luontoinen asia, että ei ole hukkunut, vaan se että on hukkunut! Jos olisin hukkunut, olisin voinut soitaa, "rajantakaa", että: Hei nyt mä sitten vihdoin olen hukkunut, voitte korkata shampanjapullot!" Hämentyneenä suljin puhelimen...

Ilmeisesti isäni ei unenpöpperössä ollut tajunnut hätäviestiäni, tai ehtinyt kuulla Mayday-sanomaani kokonaan puhelin-vastaajastaan. Pyysin anteeksi, että olin herättänyt vanhempani, mutta pyysin heitä katsomaan Iltauutiset, sitten he tietäisivät missä olin! Pyysin myös lähettämään äidille terveisiä, ettei huolestu, että olen kunnossa ja hengissä. Suljin puhelimen, sillä montaa minuuttia minulla ei ollut varaa puhua. Kiukkuinen faija ainakin olisi, kuin perseelle ammuttu susi, kun palaisin kotiin merimatkaltani. Saisin takuulla kotona remmiä! Pitihän isän aamulla töihin tokkuraisena, yöunten jäätyä väliin.

Tarkemmin ajatellen: Olikohan mitään tilannetta sitten, jossa olisin saanut soittaa kotiin, ilman että vanhempani olisivat nostaneet äläkän, eli älämölön? Kun Estonian haaksirikokaan ei faijan mielestä sitä ollut, eli tarpeeksi suuri hätä tyttären soittaa hädissään omille vanhemmilleen hätäapua ja neuvotomana neuvoja pyytääkseen?

Soitettuani kotiin, menin hyttiini lepäileen, nukuin ehkä 4,5h. (Aikaa en katsonut rannekellosta, joten en ole siittä aivan varma). Menin nukkumaan noin puoli 3 aamuyöstä Suomen aikaa Estonian uppoamisyönä. Olin aika väsynyt, suorastaan uupunut, tuntui kuin kaikki voimat olisivat menneet, verensokeritaso oli varmaan alhainen, (huomaa hypoglykemian vaara), olisin tarvinnut energiajuomaa, tai edes energiapatukan tankatakseni tyhjiä akkujani! Niitä hemmetin voileipiä olisi tarvittu sinä kirotuna haaksirikko-yönä!

Vielä ei ollut aamiaisaika, kun heräsin 7 aikaan aamulla Suomen aikaa, aamupesulle ja aamupalalle, (en ollut vielä kääntänyt kelloa, koska laiva eli Eestin ajassa, eli Suomen ajassa), mutta aamu oli jo valjennut harmaana Itämerellä. Se missä kohin tarkalleen olimme kun hätäkutsu tuli, ei koskaan selvinnyt minulle täysin, olin ymmärtänyt, että olimme noin 200mailin päässä, Gotlannin rannikolla, eli 10h matkan päässä, mutta tämä oli harhaluulo... Mutta olimme puhuneet ehkä 4h, jonka aikana olimme ohitaneet Gotlannin ja siirtyneet Öölantin rannikkovesille (Gotlantin alapuolelle). Laivahan liikkui koko ajan eteenpäin, meidän siinä rupatellessa ja jutellessa perämiehen kans... En ollut tätä aiemmin tarinassani huomionut.

Joka johtui siittä, että matkamme reittiä ei laivan seinällä olevalle kartalle matkan aikana päivitetty kovin usein, magneettimerkein, se siis oli vain merikartta seinällä Itämerestä, ei siis sellainen tauluteevee, josta voi Siljalla esim. seurata matkan etenemistä realiajassa. Joten oli välillä aivan pihalla reitistämme. Mikä selittää sen, etten olen myöhemmin joutunut korjaileen lausuntoani, useaan kertaan, korjatakseni sen mahdollisimman autentiseksi, jotta siittä saisin mahdollisimman hyvin selville kysymyksiin: Mitä? Missä Milloin? vastaukset.

Kysyinkin merimiehiltä englanniksi: Can you show me where we are now on the map? Sory! Where we going? Please! What is next hamn (hagen) name where we go? Mutta narvalaiset merimiehet eivät osanneet valitettavasti englantia, tai leikkivät ummikoja ilmiantajien pelosta... He nostelivat vain hartioita ja käsiään puistaen päätään venäjäksi tiedusteluihini: "Niejt poni maj! Niejt poni maj! Niejt poni maj! Niejt poni maj!" Joten olin varmasti ns. aivan "pihalla" matkareitistämme!

Minulla oli sellainen tunne, että jos kyselen liikaa, siis tentaessani Promedanian miehistöä enemmän, he koukaavat kohta Kalingradin kautta, ja pujottavat minut kyydistä siellä, jos en ole hiljaa. Joten en uskaltanut tivata enempää asiaa ja suljin suuni, menin kannelle tuijotamaan merta, tähystäen kädellä horisontiin, etsien katseellani maamerkkejä, josta tunnistaa, missä olemme matkalla, niitä eroittamatta meripoijuista, olimme kai merilinjalla?

Sitten oveeni koputettiin n. puoli 8 maissa aamulla. Perämies pyysi minua luokseen. Arastellen lähdin hänen hyttiinsä "juttelemaan". Pyysin häntä näyttämään merikartalta missä olimme? Olimme lähellä Trellenborgia 400merimailin päässä onnettomuuspaikasta (n. 640km päässä) (1maili = 1609m = 1,609km). 20solmua tunnissa, olimme ehkä n. 20tunnin päässä onnettomuuspaikalta. Ihmettelin: Emmekö voisi ajaa lujempaa, "talla" pohjassa onnettomuuspaikalle Utöhön? Yritin vielä kerran taivutella perämiestä lähtemään kääntämään laivan...  Mutta Kapteeni oli jo ruorissa ja "lasti" oli saatava Tanskaan. Olimme jo niin lähellä Tanskan rannikoa, hätäkutsun tultua Utöstä, ettei meidän kannatanut palata Suomenlahdelle, ennenkö lasti oli purettu laivasta pois ja uusi rahti lastattu laivaan.

Ilmeisesti saatuamme hätäkusun, olimme lähempänä uppoamispaikaa, n. 15h merimatkan päässä Estonialta josssakin Öölantin rannikolla. Koska näkyvyys oli vain km huonon sään vuoksi, hätäraketit eivät voineet näkyä Promedanialle asti. Kukaan ei ollut myöskään näkemässä niitä, kun moskovalainen navigaattori lintsasi paikaltaan, ja veti sikeitä hytissään, keittäjättären vieressä, sillä aikaa kun hänen olisi pitänyt olla tähystäjän paikalla tähystämässä Itämerelle Promedanian komentosillalla, sinä kohtalokaana yönä jona Estonia upposi, vieden mukanaan satoja ihmishenkiä Itämeren syvyyksiin, josta ei ollut paluuta pinnalle, ainakaan elävänä...

Promedanian perämies sanoi päätään puistaen, että: "Lähellä saaria ja rannikkoja, ei saanut ajaa 20solmua lujempaa, koska merimetsojen ja lokkien pesiä piti varoa, ettei ne huuhtoudu mereen. Sellaiset olivat säännöt. Ei hän niitä ollut laatinut, mutta noudatti sydämen tarkasti. Ehkä pohjinmiltaan hän oli kunnonmies ja luonnonsuojelija!" Katselin häntä ymmälläni ns. "huuli-pyöreänä" ja perämiehen hyttiä uteliaasti. Merikarttoja oli seinillä kehystettyinä ja pöydällä rullina. Hytti näytti kiinnostavalta, mieli teki tutkia sitä tarkemmin...

Arvaamatta Promedanian Haapasalulainen perämies veti minut syliinsä. Kävimme maate hänen punkaansa päiväpeitolle. (Se oli leveämpi, kuin minun kapea punkkani) ja yritin olla hengittämättä hiljaa. En uskaltanut tehdä mitään. Onnekseni perämies nukahti väsyneenä syliini heti ummistettuaan silmänsä. Olihan hänellä takanaan päivystysvuoro kannella ja tosi rankka yö!

Badding lauloi mielessäni "Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän pallon valtavan, mutta enhän sitä tee, pieni hetki vierelläs riittänee..."

Odotin 10minuuttia, että hänen hengityksensä tasaantui ja uni syveni. Silitin hänen ristiverisiä hiuksiaan hellästi, hän ynisi onnellisena, kuin vauva mamin tissillä unisaan ääntelee. Sitten nousin hänen kainalostaan varovasti ylös, ja laitoin nalle "luppakorvan" hänen kainaloonsa, (joka perämiehellä oli ollut hyllyssään). Tiesin, että minulla oli tehtävä: Perämies oli kirjoittanut mieheni puhelinnumeron ylös pienelle muistilapulle. Minun olisi hävitettävä se!

Sillä en halunnut hänen soittavan miehelleni ja kertovan minun "nukkuneen" perämiehen kainalossa, koska se olisi merkinnyt sitä, että mieheni olisi tullut mustasukkaiseksi, ja ehkä ajanut minut luotaan, vaikka olinkin ollut hänelle uskollinen, millä minä sen todistaisin? En myöskään halunnut joutua uhkailujen kohteeksi...

En mielelläni mene toisen ihmisen taskuille, ainoastaan silloin kun pesin mieheni vaatteita, minun oli taskut tarkistettava, ettei mitään ylimääräistä mennyt koneeseen, (ettei koneen rumpu tai linko rikkoutunut), mutta nyt minun oli pakko! Siis aivan pakko! Pelastaakseni liittoni Jukkani kanssa ja maineeni.

Kuulin oman hengitykseni. Päässäni soi Bond leffan tunnari.  Jännitys tihentyi... Laitoin tutkivasti käden perämiehen housuntaskuun, jotka roikuivat tuolin karmilla ja löysin 5mk kolikon, jonka olin hänelle antanut puhelustani. Jätin kolikon taskuun, sillä enhän ollut mikään hemmetin taskuvaras.

Oli hyvä ettei perämies herännyt! Hänhän oli Afganistanin sodan veteraani. Olisin voinut päästä hengestäni, jos hän olisi herännyt siihen, että pengon hänen taskujaan! Ehkä hän nukkui REM-unta? Tai teeskenteli nukkuvansa, seuraten luomien raosta touhujani, odottaen tietysti, rentona, että käyn kiinni hänen kaluunsa, otan sen suihin, mutta sitä en tehnyt. Luikahdin hytistä ulos ja lukitsin hytin oven perässäni, saadakseni etumatkaa...

En vain halunnut jäädä kiinni, että olin penkonut perämiehen taskuja, joten otin vain lapun taittelin sen ja laitoin taskuuni ja menin sitten ulos kannelle ja revein puhelinumeroni ja heitin muistilapun silpun tuuleen.

Osa silpusta palasi takaisin tuulen mukana kannelle, joten keräsin silpun talteen ja heitin uudestaan ne mereen, silti huomaamattani muutama keltainen muistilapun muru palasi huomaamattani laivan kannelle todisteeksi, että olin hävittänyt puhelinnumeroni...

Heitin myös vihreät vaatteeni mereen, jossa minua ehkä etsittäisiin ja vannotin itseäni, ettei minulla olisi varaa esiintyä pitkään aikaan maastonvihreissä vaatteissa. Olihan perämies ottanut minusta kannella kuvan niissä, joutuisin ehkä värjäämään punaiset hiukseni ja muuttamaan hiusmallia, ehkä nimenikin? Jos minua etsittäisiin kastenimelläni... Tämä siis oli yksi syy siihen, että myöhemmin palattuani Suomeen muutin nimeni Shari Katariinaksi ja virallistin siis taiteilijanimeni, jolla olin signeerannut piirustukseni ja tauluni vuodesta 1990.

Pukeuduin hytissäni sinisiin vaihtovaatteisiin, jotka minulla oli jenkkikassissani, kuin jossain agenttifilmissä. Puin tummansiniset Levikset ja marine t-paidan päälleni. Tunsin itseni aivan Bondtytöksi. Olin jostain syystä ylpeä, en vain tiennyt miksi? Ehkä siksi, että olin edelleen koskematon. Autuaan tietämättä sitä, että sillä välin kun lobbasin kantta, perämies oli heränyt hytissään ja nyki oven kahvaa, rynkytti sitä ja potki vihaisesti ovea, saadakseen sen auki...

Olin siis säilyttänyt koskemattomuuteni, tällaisissakin vaativissa olosuhteissa, jossa joku toinen olisi antanut villimmälle minälleen vallan ja muuttunut Luolanaiseksi Luolakarhun Klaaniin ja antautunut primitiivisten viettien valtaan. Minäpä en ollut mikä tahansa villiminkki! Supikettutyttö paremminkin. Hymyilin peilikuvalleni, sipaisten kirsikan makuista huulikiiltoa huuliini. Näin vilipittömyyteni, lapsenuskoni, naiviuteni peilistä. Olin aito sinisilmä, babyface, joka näkee maailman ruusunpunaisten lasien läpi, uskoen kaikissa ihmisissä pohjimiltaan olevan jotain hyvää. Olinhan elänyt mieheni kanssa suojatun elämän. Olin oikea pissisprinsessa! Uskoin siis hyvyyden voimaan ja viehätysvoimani piili juuri tuossa lapsen uskossani.

Pink Pantherin leffan tunnari soi päässäni, jota hyräilin suihkuun mennessäni pyyhe ympärilläni. Reipain mielin astelin aamupalalle puhtaissa vaihtovaatteissa suihkun jälkeen. Ehkä muuttaisin ulkomaille? Lähtisin ehkä au pairiksi Itävaltaan, tai jotain? Alppien kutsu! Kuulin käheän alppitorven soivan, jonkun nuoren lehmipaimenen jodlaavan kaukana vuorilla, lehmän kellot kilkattivat vuohien kaulassa, vuorikauriit loikkivat vuorien rinteillä ja kirkon kellot soivat korvissani...

Tuomiopäivän kellot ja pasuunat soivat? Minusta ne kuulostivat aivan hääkelloilta! Silmieni eteen ilmestyi Alppitähtitunnus: Edelweiss. Sekö minä olisin? Puhdas ja koskematon Edelweiss? Sound of Music! Trappin perhe ja swester Maria? Luostariin? Olinhan jo nuorena päättänyt lähteä luostariin, ellen kumpania löytäisi.

1. poika joka oli antanut suukon poskelleni, oli ollut Itävaltalainen. Se tapahtui kesällä 1974, (olin 1,5vuotias, olin juuri oppinut kävelemään), kun olimme olleet Topi-papan ja Esteri-mummun kanssa Kaustisen Kansanmusiikki juhlilla. Siksi olin aina salaa haaveillut tapaavani tuon itävaltalaispojan, jota unissani niin syvästi rakastin. Minulla oli haalistunut lehtikuva hänestä Keskipohjanmaasta kesältä 1974. Se oli liimattuna lapsuuteni albumiin. En tiennyt hänen nimeään. Minulle hän oli aina vain "Rudi". En tiennyt oliko se hänen nimensä, vai ei?

"Tule länteen Andrei! Maatöihin rantaan Päijänteen!" Soi Vilperin perikunnan soittamana Walkmanneissa.

Lounasajan jälkeen ohitimme laivalla Ruotsin rannikon. Olin niin omissa ajatuksissani, etten huomannut rekisteröidä tätä, lukiessani muistiinpanojani ja uppoutuessani päiväkirjaani...

Halusin nähdä uutiset, mutta Promedanian laivalla ei ollut satelliittikanavia, (siihen aikaan), joten emme nähneet uutisia. Miehistö katseli vain venäjäksi dubattuja filmejä laivan ainoasta teeveestä vapaa-vuorollaan, kun hinguin nähdäkseni uutiset, ja halusin vaihtaa kanavaa, he sanoivat, ettei teeveeuutiset näy kuin maissa ollessa.

Niin meni se päivä. Lounaan jälkeen vetäydyin hyttiini kirjoittelemaan matkapäiväkirjaa ja iltapäivällä kävin teellä ja voileivillä laivan kanttiinissa, taisin syödä jugurtia ja mysliäkin ja jonkun hedelmän.

Tein lauluharjoituksia hytissäni ja sitten törmäsin Sergeihin laivan käytävällä, hän oli jäänyt kuuntelemaan lauluani käytävään, jonne se kantautui hytistäni. Hän pyysi minua hyttiinsä. Hän halusi näyttää minulle "jotain".

Menin hänen hyttiinsä, ilman ennakkoasenteita, en siis ole mikään rasisti, joten minulle on luontevaa olla erinmaalaisten ihmisten kanssa tekemisissä, olihan Kaustisen Folkmusicfestifaalien värikäs yleisö ja värikkäät esiintyjät olleet suvaitsevaisuuskasvatusta parhaimmillaan lapsena! Olihan suvussani purppurapelimannien verta. Serkkuni poikapuolen Terryn äidinisä oli kuuluisa kaustislainen kansanpelimanni Konsta Jylhä (kts. Youtubesta mm. JPP, Vaiennut Viulu ja Hintrikan surumarssin tekijä).

Sergei heittäytyi punkkaansa. Hän kaivoi esiin Tsehovin novellikokoelman ja sanoi, että jos haluan lainata luettavaa, hänellä olisi. Hän näytti kirjahyllyään, jossa venäläisiä pokkareita ja klassikoita oli vieri vieressä. Hän ojensi Tsehovin novellin minulle. Selasin sitä ja kiitin, mutta sanoin etten osaa venäjää, joten lukematta jää... Vaikka olinkin aina ollut kiinnostunut "Vanja-enosta", ja tiesin hänet jonakin päivänä vielä tapaavani... Vanja-eno oli siis minulle koodi: toverista, eräänlaisesta sielunveljeydestä & -sisaruudesta, jota tunsin heitä kohtaan...

Juttelimme hetken Tsehovin näytelmistä. Kerroin haluavani nähdä Tsehovin näytelmät: Lokin, Kirsikkapuiston ja Kolme Sisarta näyttämöllä. Lokin sankarin Konstantinen osuuskin avautuisi minulle paremmin, samoin kirjailija Trigorinin monologi, jos näkisin ne näytöksenä, vaikka Kokkolan kuuluisassa Kaupungin Teatterissa, sanoin haaveksivasti... (Myöhemmin näin ne Ari-Pekka Lahden sovituksena, missä tapahtumat oli siiretty käsixessä Yxpihlajan satamaan... Sitä oli seuraamassa joku venäläinen taidekriitikokin näyttämön aitiopaikan katsomossa...)

Sergei kertoi, että: "Hänelläkin oli unelma, jossa Suomineito kaapattaisiin Venäjänkarhun syleilyyn". Kysyin: Mitä hän sillä oikein tarkoitti? Vaikka tiesin kysymättäkin. Kuten monilla Länsi-Venäläisillä on nostalginen kuvitelma Suomesta. Joka perustuu Tsaarin palvontaan, ja siihen että Suomen Suurruhtinaskunnan aikaiset rajat pitäisi palauttaa, että alunperinhän SuurSuomi oli kuulunut kansallismielisille venäläisille? Näinhän ne siellä rajan takana vieläkin ajattelevat, siis Naazhipuolue, ns. palavat hakaristit, Slavat, "valkoiset buldogit", ja Putinin patrioottikannattajat. Ainakin YLE:n & MOT:in dokumentien mukaan...

Harmi vaan ettei: kaikki suomalaiset pidä ajatusta yhtä hyvänä ideana! Itsenäisyyspuolueen kantaa en tiedä, kysykää heiltä, että: Itsenäisten Valtioiden Yhteisö, vai Euroopan Unioni? IVY vai EU? Sitä kannatas kysyä joka kansanedustajalta ja Suomen kansalaiselta, ja pitää asiasta neuvoa antava kansanäänestys.

Minä tietysti olin sotilaskotisisarena eri mieltä, mutta ymmärsin uutta ystävääni ja hän tarjosi minulle venäläisiä tummastasuklaasta tehtyjä konfehteja, jolle kuullemma olisin perso. Hän kysyi haluaisin tulla hänen viereensä punkkaamaan hänen kansaan, hän taputti hymyillen leveästi päiväpeittoaan, juuri niin kuin Antrei oli pelännytkin. Sergei oli päättänyt iskeä minut Antreilta.

Kun Sergei kosketti kättäni, ponkaisin pystyyn punkan laidalta, kuin sähköjänis, ja sanoin että: En ole sellainen nainen! Miksi hän minua oikein kuvitteli? Vinkaisin närkästyneenä, kun possuneiti, jota on vetäisty saparosta. Sergei hymyili jumalaista varmaa hymyään ja sai minut tuntemaan oloni epävarmaksi hänen valloittaja ilmeensä edessä. Hän oli kuin Anastasia-sarjan nuori tumma venäläinen ruhtinas. Sergei ojensi kätensä, vetääkseen minut viereensä, mutta onneksi juuri silloin soi laivan kello iltaruualle...

Ponkaisin ovelle yhdellä harppauksella, pyysin anteeksi, heitin Tsehovin "Lokin" hänen punkalleen ja häivyin Sergein hytistä. Ja kipitin kohti ruokasalia kiinantossuissani, kuin joku Geisha, Japanilainen kamaripalvelija, seuraneiti. Antrei ei katsonut enää minuun. Hän oli nähnyt paperisilpun kannella, ja tajunnut, etten halunnut hänen kanssaan suhdetta. Hän oli myös vihainen minulle, kun olin lukinut hänet hyttiinsä ja hänen oli pitänyt potkia hytin ovi auki! Hän oli siis valmis heittämään "Lulunsa" mereen! Lähellä oli ettei heittänytkin! Varmasti se pyöri hänen mielessään miten hän pääsisi minusta eroon mahdollisimman huomaamattomasti... Koitaen vaivoin hillitä itsensä!

Emme puhuneet toistemme kanssa. Antrei katsoi murhaavasti komeaan Sergeihin, joka posket punahtuneena saapui saliin viimeisenä, tummia hiuksiaan sukien, kuin venäläinen ylimys. Iskien silmää kiusoitellen mustasukkaiselle Antreille. Myös minun poskillani oli häpeänpuna, vaikkei mitään ollut tapahtunutkaan, mutta olisi voinut tapahtua, ellei vellikello olisi soinut!

Antrei tiesi heti, että "jotain" oli tapahtunut. Hän nousi jäykästi ruokasalista ja meni kannelle... Kävelin hänen peräänsä. Kosketin hänen hartioitaan. Näytti siltä, kuin iso mies olisi itkenyt, kuin haavoittettu karhu, jonka sydämeen oli lyöty tikari. Perämies katsoi harmaata sumuista merta, jossain kaukana horisontissa siinsi Tanskan rannikko. "Tulemme illalla Århusiin ja matkasi päättyy ja tiemme eroaa" sanoi perämies ja katsoi minuun: "Mitä sinun ja Sergein välillä on tapahtunut?"

Vedin syvään henkeä ja punastuin, sanoin lukeneeni Tsehovia hänen kanssaan. "Vai Tsehovia!" Sanoi Antrei, valmiina kuristaan minut ja katsoi jäyhästi merelle, hän luuli ilmeisesti minun valehtelevan, mutta puhuin totta. "Enkö minä riitä sinulle, enkö tienaa tarpeeksi?" Hän kysyi, heittäen puoliksi palaneen Priima savukkeen mereen. (Eestiläisen laivan miehistön palkat olivat pieniä siihen aikaan, ainakin kun vertasi suomalaisen tai ruotsalaisen miehistön palkoihin). Sanoin ettemme pärjäisi hänen palkallaan.

Kerroin että avomieheni tienasi 12.000mk kuussa käteen (20.000kr, 2000e), että ainakin sen verran on tienattava, että pärjää Suomessa, kun minulla itselläni oli niin pienet tulot. Ehdotin että Pomeranian perämies hakisi Suomeen opiskelemaan päällystökurssille, vaikka Merenkulkuopistoon ja saisi sitten parempaa palkkaa ja voisi mennä naimisiin, vaikka laivan vaalean virolaisen keittäjättären kanssa?

Antrei hengitti syvään meri-ilmaa rauhoittuneena: "Harasoo! Hyvä on! Hän sanoi ilkeällä äänellä. Mutta Sergein hyttiin et enää mene! Tai en voi taata turvallisuuttasi enää tässä laivassa. Pakkaa kamasi! Minä vien sinut maihin!" (Jostakin syystä hän päätti sittenkin jättää minut henkiin? Miksi? Sitä tiedä en! Suojelus-enkelini rukoukset, ja näkymätömät käden olivat ympärilläni, tunsin sen, kuin minua olisi halattu, niin kuin joku näkymätön suojelija, tai vartija olisi ollut kansani kannella...)

Menin pakkaamaan. Sergei haki minut taas komentokannelle. Katselimme lähestyvää rantaa. Århusin valot heijastuivat tumman puhuvasta merestä, kuin Venetsialaisten soihdut. Pimeässä Århusin satamassa en sataman valoissa eroittanut rekkojen maatunnuxia. Nupit odottivat kontteja Århusin rahtisatamassa, Pomerania lastasi koko yön satoja konteja laivaan ja laivasta pois, (eli muutakin kuin pyykkisäkit).

Tulimme Århusiin. Perämies laski laskusillan. Hän näytti matkustajaluetteloa rannalla olleelle salskealle ristiveriselle tanskalaiselle merivartijalle, (johon olisin toisissa oloissa voinut vaikka rakastua*). Perämies tuli luokseni ja sanoi: "Sinua odotetaan maissa! On hyvästien aika!" Hän ojensi känsäisen kätensä. Katsoin laiturille, jossa tanskalainen merivartija Marcus odotti minua ja passiani...

Sanoin: En halua mennä maihin vielä. Voinko matkustaa Kööpenhaminaan asti Pomeranialla, sieltä on helpompi jatkaa matkaa Ruotsiin, kun yhteydet julkisilla on paremmat. Haluan jutella vielä kanssasi. Perämies virnisti ilkeästi: "Tuliko Sergeitä ikävä?" Katsoin häntä ja sanoin: Ettei Sergei merkinnyt minulle mitään! Tartuin anovasti perämiehen käteen. En uskaltanut nousta maihin. En tiennyt mikä minua siellä odotti?

Marcus viestitti silmillään: "Tule pois laivasta, tule jumalauta pois, niin kauan kun olet hengissä!" Mutta en uskonut häntä. Olisi ollut hyvin tärkeä uskoa, mutta olin itsepäinen, omantieni kulkija... "Kovasta päästä kärsii koko kroppa!" Oli avomieheni Jukkakin tavannut sanoa minusta ja toilailuistani. Parempi olisi minulle ollut olla sinkkuna, ja liehitellä ketä halusin, kun roikkua miehessä kii, joka ei rakastanut minua enää!

Perämies katsoi kättäni ja irrotti sen ja sanoi: "Harasoo! Olgu Pealegi! Olkoon Menneeksi!! Mene hyttiisi ja loppumatkan matkustat hytissäsi, etkä poistu sieltä, ennen kuin annan luvan ja olemme Kööpenhaminassa satamassa huomen aamulla!" Kiitin ja kipitin hyttiini. Menin vielä nukkumaan ja nukuin aamuun, (sillä välin kun lasti siirrettiin nostureilla Århusin rahtisatamaan, en siis tajunnut jäädä sitä kannelle ihmetteleen ja töllisteleen sataman valoissa, olisi voinut tapahtua mitä vaan jännää, jos olisin tajunnut olla skarpina! Rahtilaiva lastasi laivaa koko yön). Paljon emme enää miehistön kanssa jutelleet...

Mielikuva Rommelin sotajoukoista oli hailakana mielessä, mennessäni nukkumaan, pohdein hänen valloitusretkiään Saharaan & Marocoon. Rekkojen konttien matka Espanjan kautta Gibraltarin yli, lauttayhteys ehkä? Nukkumaan mennessä asia pyöri mielessä. Olin väsynyt. 4,5h yöunet eivät riittäneet minulle. Ajattelin nukkua pois matkaväsymyksen...

Yöllä Sergei kävi koputtamassa hyttini ovelle, mutta en avannut, enkä puhunut mitään. Myös perämies kävi hyttini oven takana, naputaen rystysillään tunnuskoodin oveen. Hän kysyi: "Olinko muuttanut mieleni? Olisinko valmis sopimaan hänen kanssaan? Hänellä oli iltapalaa minulle, tanskalaisia voileipiä ja olutta"... Mutta leikin mykkää ja hautasin pääni tyynyyn ja nyyhkein niin, että hän jätti minut rauhaan ja tukahdutin ääneni tyynyä vasten, minun teki mieli oikeastaan ulista kuin naarassusi, (osaan taitavasti matkia eläimiä, varsinkin susia), mutta en kehdannut ruveta leikkiin Ulvovaa Mylläriä... Ties minne olisivat mut passitaneet jaloistaan, jos olisin ulvomaan ruvennut? Melkoinen melodraama siis koko seikailu!

Aamupalan jälkeen saavuimme Kööpenhaminaan ja päätin syödä vielä lounaan laivalla, ennen kuin poistuisin laivasta. Kööpenhaminassa perämies kommentoi ilkeästi lähtöäni Promedanian miehistölle: "Laivarotat jättävät uppoavan laivan!" Olinhan matkannut Århusista - Kööpenhaminaan ilman lippua. Joten hän saattoi pitää minua "laivajäniksenä" ja kohdella sen mukaan, yövytyäni yhden ylimääräisen extrayön laivalla ilman lippua, maksamatta sitä "luonnossa"... Katsoin häntä loukkaantuneena, (olinhan kuitenkin maksanut pienistä tuloistani 360mk hänelle matkastani), astellessani laskusiltaa alas Köpixen satamaan, etten nyt ihan ilman lippua ollut Suomesta asti Tanskaan tullut! Silti sydämessä tuntui pahalta, suorastaan häijyltä!

Hetken minun tuli mielihalu palata laivaan ja palata niine hyvineen Suomeen! Mutta en kehdannut. Tehty mikä tehty, tämä merimatka siis, joka olisi tuskin ollut: päättymätön tarina eli Newer Ending Story, vaan olisi voinut olla viimeinen matkani ja The End seikkailuni, jos olisin palannut laivaan, sillä perämies oli mustasukkainen mies, eikä tietenkään aivan aiheetta, vaikken ollutkaan häntä pettänyt, olin ehkä iloisesti lirkutellut Sergein kanssa ja tehnyt perämiehestä intohimomurhaan valmiin miehen. Minun ei olisi pitänyt leikkiä "tulella"! Hetken silmissäni vilisi Moulin Rougen valot ja show.

Jonkun ajan kuluttua, purettuaan loppulastin Köpixeen, rahtilaiva perääntyi notkeasti satamasta. Katsoin laiturilta miten perämies peruutti Promedanian pois satama-altaasta helpon näköisesti. Nostin käteni hyvästiksi laiturilta. Minulla oli ikävä heitä jo siinä kohdin elämääni ja monta kertaa sen jälkeen. Olihan Promedania "minun" laivani ja miehistöni. Perämies ei katsonut enää minuun, eikä nostanut kättään minulle, niin loukkaantunut hän oli, kyllä tosin ihan syyttä.

Minkäs minä luonnolleni mahdan? Olin sellainen kikattava päiväperhonen, (jonka hersyvä sydämellinen käheä nauru kiihottaa vastapuolta)... Tosin en nyt ole aivan ritariperhonenkaan, joka lentää kukasta kukkaan, mutta Pavone, neitoperhonen. Tässä kohdin siis viittaan monta kertaa lukemaani seikkailuromaaneihin: Papilonin ja Pablon tarinoihin. Perämies katsoi vain loukkantuneen jäyhästi poispäin minusta, erotin hänen jylhän sivuprofiilinsa komentosillan ikkunasta. Korvalappustereoissa soi Edu Kettusen: "Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaanaa, suruna sielussain. Olen tähtesi valvonut tuhansia öitä..."

Ajattelin miten helposti olisin voinut itsekin kääntää ruoria, ja kääntää laivan, ellei se olisi seilannut automaattiohjauksella.  Mutta sitten moitein itseäni: Mutta enhän ollut mikään kapteeni! Enkä halunnut "Lulun" kohtaloa. Enkä ollut luotsi, eikä minulla ollut rannikkolaivurinkaan papereita, kai sellaiset olisin tarvinnut, jos olisin laivoja seilannut? Mihin minä laivan olisi ajanut, pimeällä Itämerellä? Eihän minulla ollut siihen aikaan edes ajokorttia! Todennäköisesti olisimme ajaneet Gotlannin rannikon kallioisille kareille ja haaksirikoutuneet!

Tai vielä pahempaa, olisimme ajaneet yhteen Finnjetin kanssa ja sinä onnettomana haaksirikkoyönä olisi uponnut Itämerellä kolme (3) laivaa, yhden sijasta. Satojen ihmisten jouduttua veden varaan ja merihätään tähteni, jos olisin leikkinyt purseria. Joten onneksi en alkanut leikkiin mitään "kapteenia"!

Otin jenkkikassin selkääni päätäni puistellen ja lähdin taapertamaan pois satamasta kävellen, minua itketti. Tunsin olevani nii'in yksin maailmassa. "I'm big big girl, in big big world..." : hyräilin muistaakseni Emilian biisiä, lohduttaakseni itseäni, kävellessäni jalat rakoille, satamasta kohti Köpixen keskustaa. Pursikengät nimittäin hiersivät ikävästi, olivathan ne uudet.

Menin Kööpenhaminaan, jossa vaihdoin rahaa juna-asemalla ja hengailin kaupungilla illan, ja söin juna-aseman suuren kellon alla Mac Donald:silla alennuskupongeilla Big Macin ja katselin ihmeissäni ihmisvilinää ja sitten lähdin yöjunalla kohti kohti Helsingööriä.

Junassa mietin elämääni ja katselin tummaihoisen Ghanalaisen pojan profiilia junan tummaa ikkunaa vasten. Ajattelin että haluaisin jäädä Tanskaan, mutta minne minä täällä jäisin, kun en tunne ketään, eikä ollut paikkaa missä punkata?

* Tietämättä, että joku jäi minua ikävöimään Århusin satamaan...

Mutta en uskaltanut ketään puhutella. Jari Sillanpää lauloi haikeasti korvalappustereoiden venyneellä nauhalla Pariisi-Helsinki biisiä. Paristot taisivat olla lopussa? Täytyi ostaa Ruotsista uusia! Kopautin stereoita kättäni vasten ja lähtihän se nauha vielä pyöriin: "On lähtenyt mun madmuaselle. Soi yössä nyt mamiselle. Jää lohduton Akordeon. Nyt laulu loppu on. Kaipaan vain Helsinkiin..." Jossakin tässä vaiheessa vaihdoin Helsingöörin juna-asemalla asua, niin että laivaterminaalliin menin eri asussa. Ajattelin sillä tavalla harhuattaa perässätulijat, jos vaikka joku etsi minua? Kukapas senkin tietää?? Katsos minulla oli kansitakin alla ruskea nahkatakki. Takistahan he minun tuntisivat, jos se päällä menisin satamaan? Pähkäilin, vaikka se oli aivan tarpeetonta..

Aamulla odottelin sumuisessa Helsingöörin satamassa ensimäistä lauttaa, joka lähtisi Ruotsiin. Hyppäsin ensinmäiseen lauttaan siinä kuuden-seitsemän maissa aamulla, joka menisi Juutinrauman yli Helsingboriin. Vaihdoin rahaa lautalla Tanskan kruunuista - Ruotsin kruunuihin. Ostin tuliaiseksi laivan Tax Freestä lakuveneitä serkkuni lapsille.

Helsingborissa olisin halunnut käydä syömässä aamiaista jossain kahvilassa, mutta ne olivat aamulla vielä maissa kiinni ja nousin sitten pettyneenä ja nälkäisenä Boytogetiin. Ajattelin ostaa lipun junasta, ja syödä junan ravintolavaunussa aamiaista, mutta koska osaan niin huonosti Ruotsia, en saanut solkattua konduktöörille, että haluan ostaa lipun. Ruotsalais-Konduktööri antoi minulle vain sakot liputta matkustamisesta.

Ruotsalaisissa Paikallisjunassa ei myöskään ollut ravintolavaunua (siihen aikaan). Näytin passiani ja sanoin olevani Suomesta, etten osannut käyttää laiturilla ollutta lipunostoautomaattia, kun kukaan ei neuvonut, eikä sellaisia ollut Suomessa vielä (90-luvulla) joka asemalla. Juna-aseman lipunmyynti ei ollut vielä aamulla auki, tai lipunmyynti paikallisjunaan oli Helsingborissa asemalla lopetettu, (en muista enää miten se nyt oli), ettei se ollut minun syyni ettei minulla ollut lippua...

Joten konduktööri vei minut seuraavalla asemalla laiturille ja ostimme junalipun automaatista, josta hän näytti miten siihen laitettiin rahaa (Ruotsin kruunuja, huomaa kolikotkin kävivät, sillä tavalla se muistutti metron lippuautomaattia) ja miten lippu maksettiin ja ostettiin ja valittiin matkareitti.

Menin Bjuviin. Kävelin juna-asemalta keskustaan. Billesholmin kylänraitti oli minulle entuudestaan tuttu. Olinhan viettänyt siellä muutaman kesän lapsuudestani: kesän 1983 ja kesän 1986.

Täti Andersson ei ollut kotona. Hän oli Helsingborissa suomalaisen seurakunnan palvelevassapuhelimessa vastaamassa satoihin hätääntyneisiin hätäpuheluihin. Täti oli ollut ammatiltaan sairaanhoitaja, (tosin jo tuohon aikaan eläkeellä), mutta teki vapaaehtoistyötä Ruotsin Punaisella Ristillä.

Ruotsissa Estonian uppoaminen oli isojuttu! Se luki kaikissa ilta-lehtien otsikoissa. Ostin ruotsalaisen lehden kiskalta, ja lähetin pari maisemakorttia Bjuvin postitoimistosta Suomeen, (joka oli ICA nimisen kaupan kyljessä), jossa luki: Hejsan i Sverige!  Tai jotain... Kerroin hämäläisille & keskipohjalaisille ystävilleni päässeeni hengissä perille, etteivät olisi huolissaan. Soittaisin sitten kotoa heille ja kertoisin kuulumisiani, palattuani Suomeen voisimme tavata jne. voisin kertoa Legendaarisista seikkailuistani Itämerellä, oikeita merilegendoja!

Yritin silmäillä lehtien otsikoita, ja koitin tajuta mitä niissä luki, tavasin ruotsin kielisiä otsikoita. Kuvista näin, että kuvia Estonian haaksirikosta oli tullut julki. Nyyhkein. Väsyneenä raahauduin tätini ovelle pimputtaan ovikelloa Rundelsgatanille. Matruusi Andersson tuli avaamaan. Hän luuli minua ensiksi Jehovan Todistajaksi. Olihan minulla musta gobeliinisalkku mukana, jossa kannoin kasetteja ja sanelunauhuriani, mukana oli myös rippiraamattuni ja joitakin tragtaatteja, pari Vartiotorni & Herätkää lehteä, joita lueskelin iltaisin, joita Jehovan todistaja ystäväni olivat minulle tuoneet...

Meni hetki ennen kuin Gunnar tunnisti minut. Sain selittettyä kuka olin. En ollut tajunnut soittaa tädille ja kertoa tulostani. Eihän Gunnar ollut nähnyt minua moneen vuoteen. Lapsena viimeksi.

Sain viedä kamani serkkuni Kristiinan huoneeseen. Suihkun jälkeen nukahdin tädin sammaleenvihreälle plyyssisohvalle, lehti kainalossa. Tätinimies otti lehden varovasti kainalostani ja luki kauhuissaan: ESTONIAN OTSIKOT! (Gunnar oli myös ollut merimies nuoruudessaan ja entinen ruotsalaislaivan lämmittäjä-konemies, jo silloin merimies-eläkeellä ja oli ollut vuosikymmeniä Merimies-Unionin jäsen, kuten isänikin. (Gunnarin laivan nimestä en ole varmuutta, eikä muista Annitätikään, jolta kysyin asiaa...) Ehkä se oli aluxi sama kuin faijan, eli M/S Gorthon, jonne matruusi Andersson hommasi sukulaispojan noin vuonna 1963 messipojaxi jo 16-vuoden iässä, heti kun hän oli päässyt rippikoulusta, faija oli lähtenyt isosiskonsa Paulan luo Skåneen ja sieltä sitten vuosixi merille...)

(Ehkä Helsingborgin Merimieskirkko muistaisi asian? Jos sitä kysysi heiltä: sillä tädilläni oli mehensä kans tapana käydä siellä eläessään hengellisissä tilaisuuksissa, jossa kerättiin rahaa merimiesten yömajalle Helsingborgissa). Gunnar silitti hellästi kuparisia hiuksiani ryppyisellä ahavoituneella kädellään. Heräsin.

Setä Anderson keitti minulle Oboyn kaakaota ja tarjosi Maraboun suklaata ja ruotsalaisia smörbröd:ejä (voileipiä), ihanan pehmeää paahtoleipää, joiden päällä oli smöriä (voita) ja argentiinalaista hunajaa ja juustoa. Ne olivat elämäni parhaat voileivät! Ne maistuivat taivaalliselta väsyneestä matkaajasta! (Rauha matruusi Andersonin muistolle! Hän on jo nukkunut pois, eikä ole enää joukossamme. Hyvät muistot minulle hänestä jäi).

Illalla täti Andersson tuli kotiin ja kerroin hänelle matkastani. Sain luvan soittaa Paulatädin lankapuhelimesta kotiin Suomeen ja selittää mitä oli tapahtunut, soitin myös avomiehelleni ja pyysin häntä soittamaan veljelleni!

Teimme ruokaa. Mantelikalaa, skånelaisia pottuja, tilli-kermaviilikastikeella, jonka täti terästi sitruunalla ja maustepippurilla. Se oli tädin bravuuri ja hyvää se oli. Todella! Olihan minulla jo hurjan nälkä siinä vaiheessa!

Serkkuni Jonny tuli syömään kanssamme ja toi Julmustia juotavaksi, (skånelainen colajuoma). Jonny oli trukkikuskina Finduksen tehtaalla Bjuvissa. Jonny ei puhunut koko aterialla mitään. En tiedä miksi hän oli niin mykkä? Ehkä hän oli väsynyt, tai jotain... Valvonut koko yön ja jorannut kavereittensa kanssa paikallisessa Bjuviläisessä Discossa, vai olisiko hän ollut peräti Helsingborin yöelämässä pörräämässä? Tiedä häntä!

Lapsena olimme olleet toisillemme rakkaita ja leikkineet toistemme kanssa, peuhanneet yhdessä Heiniemen niityillä ja ahoilla. Olimme mm. pomppineet ladossa heinissä, jonne menimme makoileen ja Jonny oli avannut punaiset lettinauhani ja ja ja... Juuri silloin Paulatäti oli tullut tietenkin paikalle ja toruen erottanut meidät! Faija (eli Jonnyn Arwo eno) oli uhannut piiskata "Jonnin" koivuniemen herralla kintuille rispaista! Heristänyt nyrkeissään lehdettömiä koivunoksia Jonnyn kasvojen edessä!

Kielimuuri ei siltikään ollut este serkkujen ystävyydelle, vaan Paulatäti. Nyt se oli kuin Berliininmuuri välissämme, ehkä siksi, että Jonny oli ummikko "riikinruotsalainen", eikä osannut suomea, jota juttelimme Paulatädin kanssa. Jonnysta oli ehkä loukkaavaa, että puhuimme suomea ruokapöydässä, eikä täti jaksanut joka sanaansa kääntää ruotsiksi tyhmälle pojalleen, jonka silmät olivat aavistuksen liian lähellä toisiaan, samoin kuin kuuluisimmalla Epulla Martti Syrjällä.

Olin pettynyt. En ollut nähnyt Jonnya vuosiin ja hän oli ollut idollini. Jonny oli ollut Rauhan marsseilla Berliinissä & Krakovassa Auschwitz-Birkenaussa ja kibbutsilla Israelissa Jerusalemissa. Palvoin häntä! Totisesti hän oli idollini! Jonny oli minulle ollut lapsena, kuin ruotsalaisprinssi Astrid Lindgrenin sadusta Veljeni Leijonanmieli.

Katselin Jonnyn rinnassaan olevia, kantaa ottavia RAUHAN-merkkejä ja PEACE-pinssejä ihaillen. Hänen pitkiä vaaleita sivarihiuksiaan, kamelbuutsejaan, jotka olivat: "Miehille jotka kulkevat omia polkujaan" kuten Kamelbuutsien mainoksessa luvattiin.

Minä taas olin Reissumies mainosten tyttö. Olisin toivonut että Jonny olisi huomannut minut, kaipasin serkkuni huomiota, janosin sitä! Näimme niin aniharvoin. *nyyyh* Elin odottaen uutisia hänestä, edes yhtä kirjettä, jotka hän olisi piiroksillaan koristanut. Hän oli taitava piirtäjä ja oli minuakin opettanut ja kannustanut piirtämään. Lapsena piirsimme yhdessä Jenny tummun luona Puistolassa (jonka mukaan serkkuni nimi on Jonny. Minulla on muuten (3) kolme Jonne nimistä pikkuserkkua: Anderson, Hirvi, Viitala).

Olin pettynyt kun Jonny lähti kämpilleen, toivottamatta edes hyvää yötä minulle! Jonny asui siihen aikaan alivuokralaisena jossain Bjuvilaisella vintillä, jonkun ruotsalaisen "hompeli" poikakaverinsa kanssa. He kuuntelivat Queenia eli Freddie Merguriusta musavideoilta ja ihailivat homo-idolleja ja lukivat gay-lehtiä yhdessä ja mitä kaikkea muuta he puuhasivatkaan? Missä lie hengasivat? Ei ainakaan minulle ole tullut kertomaan kuulumisiaan? Mikä lie miesparkaa vaivaa? En todellakaan tiedä mitään serkkuni puuhista!

Katsoimme Ruotsin 4:selta iltauutiset teeveestä olohuoneessa ja iltauutisissa oli iso juttu Estoniasta. Täti sulki uutisten jälkeen telkan. Gunnar vetäytyi lepäämään huoneeseensa. Toivottaen: Hyvää yötä ja kiitäen, että olin hengissä selvinnyt niin kauheista olosuhteista merenvaaroista ja haaksirikosta "kotisatamaan" Billesholmiin! Ruotsiksi tietysti, nipistäen minua punehtuneesta poskesta, aivan kuin pikkutyttönä. Matruusi Andersson oli skånelainen, eikä osannut suomea. (He nukkuivat tädin kanssa eri huoneissa).

Illalla täti Anderson opetti minut tekemään kynttilä-meditaation, jossa rukoilimme apua Estonian uhreille ja Rauhaa koko maailmalle! Täti kertoi miten Sai Baba oli ilmestynyt hänelle hänen meditoidessaan. Menimme tädin huoneeseen, jossa oli jeesuskuvia, rukousnauhoja & kuvia Neitsyt Mariasta kotialttarilla.

Sai Baba oli oranssissa sarissaan seinällä kehystettyinä. Katselin ympärilleni ja katseeni osui mm. vanhempieni vihkikuvaan. He näyttivät niin nuorilta ja viattomilta kuvassa. Täti siunasi kuvan ja kertoi miten ikävä hänellä oli pikkuveljeään, isääni siis.

Palasimme olohuoneeseen. Rukoillesamme siellä katselin tädin seinällä ollutta, suurta maalattua näköiskuvaa Pyhästä Pietarista, joka oli komeissa kullatuissa puuraameissa. Se katseli minua tuimasti, suorastaan varoittavasti silmiin, kuin Abrahamin Jumala itse olisi katsellut minua seinältä! Se näytti hetken aivan alttaritaululta ja sitä kautta "elävältä"...

Menin iltapesulle, kylvin tädin kylpyammeessa. Aah se oli ihanaa pitkän matkan jälkeen! Olihan tädin kylpyhuone juuri remontoitu todella viehättäväksi, tilhien ja pihlajanmarjojen kuvilla, ammekin oli uusi. Kuivasin itseni, pukeuduin serkkuni pyjamaan.

Täti laittoi pesukoneeseen matkavaatteeni ja sain lainata serkkuni Karinan vaatteita vintiltä. Serkkuni olivat minua vanhempia, ja jo tuossa vaiheessa muuttaneet kotoa, joten heidän 3 huonettaan oli tyhjinä vintillä, josta sain valita nukkumapaikan.

Iltateen (tädin hauduttamaa yrttiteetä) ja herkullisten Abban maustesilli-voileipien jälkeen toivotin: Hyvät Yöt! Ja menin nukkumaan serkkuni Kristinan marininsiniseen vinttikammariin.

Yöllä oveeni koputettiin, heräsin. Pyhä Pietari seisoi ovella taivaansinisessä toogassa, taivaanportin avain kädessään ja katsoi minua moittivasti ja kauhuissani kirkaisin! Täti kiipesi vaivoin ylös portaita, (hänellä oli osteoboroosi) ja hän tuli väsyneenä vinttihuoneen ovelle. "Va ee ny?" Eli: Mitä nyt? Skånen murteella ja samalla Pyhän Pietarin kuva katosi salamana ovelta...

Paula täti käski minun avata kattoikkunan ja tuulettaa, että nukkuisin paremmin ja hän käski myös sammuttaa kynttilän, ettei tulisi tulipaloa! Kuten isälleni Arwolle oli tapahtunut, hänen ollessaan nuori meripoika, jonka matruusi Andersson oli hommannut laivalleen töihin messipojaksi. Isä oli tupakoinut sängyssä Rundelsgatan 5:ssä ja nukahtanut, savuke oli tipahtunut tyynynliinalle, ja tyyny oli syttynyt tuleen. Vaivoin täti Andersson (isän siskopuoli) oli saanut tulipalon sammutettua. Tämä siis tapahtui 60-luvun alkupuolella isän ollessani nuoripoika, pojankossi, kuten hän sanoi: "gille!" Sammutin kynttilän ja avasin vintin kattoikkunan raolleen, kuten täti käski, Jonny "serkun" auringonkeltaisessa huoneessa.

Ulkoa kuului kyyhkysten kujertelua. Tädin naapurissa oli kyyhkysfarmi, eräs eläkeellä oleva bjuviläispastori kasvatti valkoisia kirjekyyhkyjä, siis aitoja rauhankyyhkysiä! Joita olisin halunnut mennä moikaamaan, ihailemaan ja ruokimaan, mutta jäykä täti kielsi! Hän ei halunnut minun puhuttelevan naapureitaan Rundelsgatanilla. Kenenkään ei tarvinut tietää minusta mitään. Että hän piilotteli itä-loikkaria luonaan... Vendelaa, Vennien maasta.

Itsekin olin pelastanut lapsena siipirikon pulun Tukkimiehentorilta ja tuonut sen takkini sisällä kotiin vinttihuoneeseeni hoidettavaksi. Talven yli se oli mulla lemmikinä ja keväällä päästimme sen lentoon Jäväjässä, kun sen siipi oli parantunut, ja se pyrähti ensin saunan katolle ja siitä vanhaan pihlajaan kujertelemaan. Sen nimi oli "Kuhu", sillä nimellä kutsuin sitä. Joskus vieläkin kuulen unissani sen kujertelevan minulle. Kaipaan sitä vieläkin!

Taivaalla loisti utopistinen täysikuu, luoden mystistä loistoaan, kuun valaisemaan laaksoon. Rukoilin polvillani Kristiinan sängyn vieressä, farkunsinisessä huoneessa, ettei minun tarvitsisi palata enää Suomeen. Olisin halunnut jäädä Ruotsiin! Tunsin itseni pakolaiseksi, loikkariksi nyt ainakin. Olisiko minulla enää paluuta Suomeen?

 

****************************************************************

Seuraavan aamuna söimme tädin maidossa hauduttamaan kauravelliä ja jonne hän oli laittanut heinoa merisuolaa, sokeria, rusinoita ja leseitä. Hyvää sekin oli! Sitten täti käski pukeutua! Lähtisimme kaupunkiin. Hän hoputti minua.

Päivällä menimme kirpputorille Helsingboriin tädin sähäkällä sinisellä autolla. Kirpputorilla meillä meni 250kruunua (eli 25e, 1e = 10kr). Täti osti minulle vaihtovaatteet. Moittivasti hän motkotti minulle, kun olin sillä lailla vaihtovaatteeni "hukannut" matkan aikana? Enhän voinut kertoa, että olin heittänyt vaatteeni yli laivan laidan. Se oli herättänyt lisää tukalia kysymyksiä. (Sittemmin täti joutui dementtiakotiin, eikä muistanut enää mitään. Harmittaa että minulta jäi se 25e korvaamatta hänelle!)

(Lupaan ostaa sillä rahalla hautakranssin tädille, sitten kun häntä ei enää ole ja laittaa hautakynttilän Paulatädin haudalle hänen muistoaan kunnioittaen. Pelastihan hän minun henkeni, ottaessa sukulaisloikkarin luokseen turvapaikkaan Rundelsgatanille Billesholmin "autolaaksoon" monta vuosikymmentä sitten).

Löysin Helsingborilaiselta pihakirpixeltä mm. Ruotsin Suojeluskunnan laatan, jonka ostin viimeisillä kruunuillani ja ripustin kaulaani. (Se on minulla vieläkin tallessa muistona tuosta ikimuistettavasta legendaarisesta Skånenmatkasta tädin luokse, se roikkuu rautasänkyni päädyssä).

Osallistuimme myös Tsökarien (Etsijöiden) istuntoon ja kävimme Helsingborin Suomalaisessa seurakunnassa ja osallistuimme Estonian muistoksi järjestettyyn hartaustilaisuuteen, jossa hiljennyimme pitäen toisiamme käsistä kiinni, kynttilät paloivat ja ihmiset itkivät, Shubertin Serenadi soi ja Adagio.

Ihmiset tulivat halaamaan, sillä olinhan yksi haaksirikon eloonjääneistä todistajista. En hirveesti halunnut olla äänessä.  Olin nolona hiljaa ja annoin tädin puhua. Enhän osannut tarpeeksi riikinruotsia, jonka laulavalla nuotilla Skånelaiset puhuivat. "Jooode joode joode" sanoin vain kaikkeen.

Tapasin myös Ruotsin-suomalaisen pastorin, joka rukoili puolestani ja otti vastaan rippini. Vaivoin sain muutaman sanan selitettyä. Pitkiin lurituksiin ei ollut aikaa. Pappi oli hyvin kiireinen! Autettavia oli paljon! Olin vain helpottunut, kun tilaisuus oli ohi ja palasimme Bjuviin. En halunnut huomiota, halusin vain ujona ja arkana sulautua tapetteihin.

Keitimme kahvit ja söimme Finduksen pakastepullia, jotka täti paistoi uunissa ja serkkuni lapset tulivat käymään murmurin luo ja annoin tuliaiset ruotsalaiselle nappisilmälle, pikkuprinssille ja pikkuserkulleni Emil Fjölnersonille, (joka muistutti Ruotsin kruunuprinssiä). Emil kiitti lakuveneistä ja lupasi jakaa ne veljensä Kristijanin kanssa. Täti kertoi Kristijanin päässeen Kodinturvajoukkoihin. Huolettomana pikkusotamies Kristijan makoili tädin keittiön puisellasohvalla ja nyökkäsi. Hän kertoi suojelevansa kyläkoulua Billesholmissa.

Menimme serkkuni Kristiinan ja hänen islantilaisen puutarhuri miehensä Fjölnerin luo syömään Bjuviin, Finduksen kermaperunoita (pyttipannua *nam*). Olin löytänyt tosi kauniin turkoosin kukonaskel-villatakin, jonka olin ostanut, annoin sen lahjaksi serkkuni tyttärelle Tanyalle, joka oli rullatuolissa ja katselin videolta Walt Disneyn piirettyjä (prinsessatarinoita).

*Huokasin* En tiennyt mitä tehdä. En voisi Ruotsiinkaan jäädä. En oikein osannut selittää asiaani serkuilleni, kuinka tärkeää minun olisi ollut jo silloin jäädä Ruotsiin. Olin siis turvapaikan hakija, tavallaan? Multa keneltä anoisin turvapaikkaa ja mihin vedoten? Eihän suomalaisille anneta turvapaikkoja! Ei edes Skandinaviasta! Vaikka he tarvitsisivatkin niitä! He voivat saada asunnon vain, jos heillä on joku perheenjäsenen osoite, jonka luo mennä, tai jos he saavat asunnon ja työpaikan esim. Ruotsista tai Norjasta ja työn kautta tutustuvat sikäläisiin...

Ruotsini kangertelee vieläkin, vaikka ymmärränkin ruotsia, (lapsuuden "kielikylvyistä" johtuen), puhun sitä hyvin kankeasti. Aina pitää ensi miettiä mitä sanoo, eikä vain laukoa suusta kaikenlaista, kuten skånelaisten on tapana luritella ulos ns. laulavallanuotillaan. Ruotsalaiset näet ajattelevat ääneen. Myöhemmin opein tämän pahan tavan itsekin ja jouduin monesti vaikeuksiin. Skånelaisserkkuni pitivät minua siksi ehkä yksinkertaisena, rannikkoruotsini tähden. Äänsin ruotsia kuulemma yhtä huonosti, kuin olisin puhunut suomea.

Matkarahani olivat lopussa. Sukulaiseni eivät olleet järin rikkaita. En voisi jäädä heidänkään hoiviinsa. Minun olisi palattava Suomeen äidin ja isän luo! Mutta miten, mistä saisin matkarahat paluuseeni?

Tarina jatkuu pokkarissani Myrskylintu...

 

*************************************************************

Loppupäätelmä: Minä varoitin Estonian miehistöä, he eivät kuunnelleet, eivätkä kääntyneet, ja siksi he hukkuivat. Miten minä olisin voinut heidät pelastaa, kun siihen ei pystynyt Ruotsin ja Suomen rannikkovartiostotkaan? Eikä kuningaspari: Kaarle Kustaa, eikä Silvia, Ei prinsessat: Madelein eikä Victoria, ei presidentit: Lennart, Manu eikä Mara, eikä edes melkein naapurissani asunut pääministeri: Esko Aho, joka samana yönä soitettiin apuun.

Myös pitää mainita tähän, suojellakseni veljeäni, ettei veljeni Tomi Viitala vielä tuohon aikaan ollut merivartija. Hän opiskeli vasta vuosia Estonian turman jälkeen rajavartijaksi ja pintapelastajaksi. Jos hän olisi ollut merivartija jo siihen aikaan, todennäköisesti satoja ihmisiä olisi pelastunut. Niin tai ainakin näin isosisko toivoi, pitäen pikkuveljeään Resgue 911:na eli Pelastajasarjan pelastajana. Olisin voinut jo pelkällä textarilla antaa Estonian uppoamispaikan koordinaatit veljelleni ja Suomen Merivartiosto olisi päässyt apuun jo puolta aikaisemmin.

Siksi on hyvin tärkeää, että minulla on hätäpuhelin aina mukana, ja kaikki auttavat numerot puhelimeeni talletettuna ja puhelimessa puheaikaa. Jos minulla olisi ollut tuollainen hätäpuhelin, olisivat sadat ihmiset saaneet apua jo tuntia aikasemmin Suomenlahdella.

Jos olisivat saaneet, koska turmayönä merenkäynti Suomenlahdella oli kovaa, pelastushelikoptereistakin oli bensa loppu. Onneksi Viking Linen Mariella ja Siljan Symphony menivät Estonian apuun, Finnjetin kanssa.

Kävi niin kuin Titanicille kävi. Titanicinkin piti olla uppoamaton ja niin se vain törmäsi jäävuoreen ja upposi, vieden n. 1500 henkeä mukanaan. Kun morsetetut sähkösanomat hukkuivat onnitelusähkeiden alle!

Olen vakuuttunut siittä, että kaikki nämä tapahtumat on ennustettu profeetta Johanneksen Ilmestyskirjassa.

Ilm. 8:9.

"Ihmiset eivät kuulleet, eivätkä kääntyneet, vaikka enkelit kutsuivat heitä kutsuhuudoin! Ja kolmasosa laivoista hukkui. Ja niin tapahtui, kuten oli ennustettu kansojen "Voi!" huutojen tulevan. Eikä kukaan ihminen voi Jumalan kaikkivaltiaan tahdolle mitään."

Siksi ne 852 henkeä jäi pelastamatta, koska se oli heidän kohtalonsa. Koska minä en ole "äksönmies", pintapelastaja, enkä merivartija.

 

****************************************************************

Olen vain historioitsija, runoilija ja kirjailija Luojan Armosta. Toivon että kertomuksestani on jotain apua Estonian jälkipyykissä.

Tämän parempaa todistajalausuntoa minulla ei asiasta ole tällä hetkellä antaa. Tämä on lyhyempi versio pidemmästä tarinasta. Tarina kokonaisuudessa julkaistaan vasta, kun saan Myrskylintuni valmiiksi. Aion julkaista sen pokkarimuodossa, kun löydän tarinalleni Kustantajan.

(Oikeita nimiä joudutaan tarinassa tietenkin turvallisuussyistä muuttaan).

Tämä oli siis lukunäyte Myrskylinnusta, eli tulevasta tuotannostani.

 

*************************************************************

 

Olen luvannut myös kirjoittaa täti Anderssonin muistelmat: hänen sotalapsuudestaan, kun hän vuonna 1941, 8v iässä joutui lähtemään Tuiran asemalta Oulusta sotalapseksi Gotlantiin.

Miten nuori Paula Tuira lähti Skåneen rippikouluun, pääsi taloudenhoitajaksi Myllylammen kartanoon, myöhemmin paronitaren omaishoitajaksi, ja sen jälkeen lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi Helsingboriin. Jossa hän tapasi matruusi Anderssonin, meni kihloihin ja sai Ruotsin kansalaisuuden, (mentyään naimisiin matruusi Anderssonin kanssa ja saatuaan hänen kanssaan 3 lasta: Jonnyn, Kristiinan ja Cariinan) ja rakennettuaan talon yhdessä miehensä kanssa Rundelsgatanille. Tädillä oli siis todella mielenkiintoinen tarina. Sotalapsi tarinat myy hyvin Sveamamman luona.

Voisin niillä rahoilla kunnostaa tädin talon Rundelsgatanilla. Haluan auttaa omaakin perhettäni taloudellisesti kunnostamaan: Jäväjän, Parsialan ja Museokankaan asunnot.

Olenhan kirjailija ja hyvän kirjan ainekset olisivat kasassa tässäkin: Det Andra Livet, Toinen Elämä, (tätini tarina).

Minun pitäisi vaan matkustaa kyseisiin paikkoihin Skåneen ja Gotlantiin, dokumentoimaan tädin tarinan, jotta tiedän millaisissa paikoissa täti on asunut ja mitä niistä kirjoittaa.

 Olen myös pyytänyt täti Anderssonia nauhoittamaan minua varten elämänsä nauhoille, jotka perin tädin kuoltua. Tarvin tädin muistiinpanot, päiväkirjat ja nuo elintärkeät sanelunauhat, voidakseni kirjoittaa tätini tarinan. Jonka ruotsinnoksen toivon Märtä Tikkasen tekevän.

 

***********************************************************************************************************************************************

Loppusanat Sharista:

Olen eronut Jukastani toukokuun viimeinen päivä 2000. Joten emme enää ole yhdessä. Itse olen piilojulkisuuden henkilö, ns. paikallisjulkkis, - kaappijulkis. Sanon samoin kuin esikuvani feministi-kirjailija nais-asiamies Minna Gant sanoi aikoinaan: "Minulle on ihan sama mitä minusta puhutaan. Puhukoon! Kyllä puhetta maailmaan mahtuu! En ole ihminen, joka yrittää estää vapaata keskustelua, joka sentään on demokratian hinta". Kunhan keskustelu on aiheellista, eikä aiheetonta suunsoittoa. En toivo mustasukkaisuutta, enkä kateellista panettelua. Sitä olen saanut sietää riittämiin! - Kuten komisario Palmu sanoisi: Mika Waltarin dekkari-pokkarissa: Tähdet kertovat! Komisario Palmu: "Vapaa Lehdistö on Demokratian hinta!"

 

***********************************************************************************************************************************************

 

Myös minulla on idea antologiasta: Kultainen Kopeekka - 100 Tarinaa Rahattomuudesta. Johon etsin hyviä ja kiinnostavia tarinoita, ja koskettavia ihmiskohtaloita näin aluksi Keskipohjanmaalta, (myöhemmin muualtakin), joiden pituudeksi toivon korkeintaan max 5 kirjansivua, eli kokoa A5, eli 2,5 A4:sta.

Minuun voi olla yhteydessä netin kautta:

www.fb.com/Shari.Marja.Viitala

www.fb.com/Sharin.Oma.Planeetta

www.Netlog.com/ShariViitala

Txt. 044-9104280 / "Sasu" vaan

Tai lähettää Antologiaani varten kiinnostavia tarinoita emailiini:

jonka myöhemmin tällä viikolla avaan vain tätä tarkoitusta varten.

Osoitteen siis saatte myöhemmin.

[email protected]

[email protected]

************************************************************************************

Tai postina Uuteen Osoiteeseeni: Runotar Sasuel LaViita, KisuMami,

Dekkari & Kirjasto-Lobbari: Shari von Viitala. Osoite: Museotie 14 as. 16,

(BB-rivitalo Museokangs), 69100 Kannus. Keski-Pohjanmaa, -SF-

*************************************************************************************

Estonian muistopäivä lähestyy... Toivon että rukouksissani olisitte mukanani rukoilemassa maailmanrauhaa ja mielenrauhaa Estonia haaksirikon omaisille ja hukkuneille. Toivon myös että tuhannet kynttilät syttyvät Estonian muistopäivänä 28.09. ympäri maailmaa. Toivokaamme, että Uusi Aika koittaa pian, ja että Jumalan Valtakunnan tuleminen maan päälle ei enään ole kaukana. Niin kuin Jesaja sanoi Jesajankirjassa tuosta Jumalan Valtakunnasta ja Uudesta Aikakaudesta:

"Lähteitä puhkeaa erämaahan. Rampa hyppii niin kuin kauris. Sokeaitten silmät avautuvat. Sokea on näkevä. Kuuro on kuuleva. Mykkä puhkeaa puhumaan. Ja surun ja kyyneleet Hän (Jehova) pyyhkii heidän silmistään ja kuolemaa ja mennyttä ei enään ole."

 www.mielenrauhaa.fi

www.rauhanpuolustajat.fi

www.palvelevapuhelin.fi

 

***************************************************************

Kertojan Puolustapuhe

 

Todellisuudessa tämä tarina on vain 1 niistä tuhansista tarinoista, jotka tähän uppoamiseen liittyi. Totuushan on, että Itämerelle on uponnut tuhansia aluksia vuosisatojen aikana, joko miinaan ajamalla, tai torpedoitu merenpohjaan, jossa ne hylkyinä makaavat, sukeltaen tehden niissä tutkimusretkiään. Mutta tämä on 1 niistä haaksirikko tarinoista, kirjailijataren omakohtaisiin kokemuksiin perustuva, niin hyvin olen sen tallentanut, kun teknisesti on mahdollista muistaa 20vuotta vanhoja tapahtumia, niitä tarpeeksi kelattuaan, tuhansia kertoja, käyden minuutti minuutilta läpi Estonian haaksirikkoyön tapahtumia ja keskusteluja, jopa jokaisen sekuninkin tallentaen ja kaikki tarvittavat lisäykset ja huomautukset tehtyäni, tarina saattaa rönsyillä, mikä voi viranomaisista tuntua satuilulta, ainakin jos sitä vertaa alkuperäiseen todistajalausuntoon, joka oli karumpi, mutta minusta tarkennuksia on matkanvarrella ollut hyvä tehdä, tarkoitus ei ollut tehdä sepitettä...

Tämä on vain yxi totuus, jokaisella haaksirikon kokijalla on oma totuutensa, erinlaisia havaintoja, riippuen siittä miltä laivalta havainnot tehtiin ja kuinka läheltä uppoamispaikkaa... Myös ihmisen ikä, sukupuoli, sekä ammatti, koulutus, asema, on muokannut näkemyksiämme ja havaintoja maailmasta... Siksi sanoisin, ettei ole vain yhtä absolutista totuutta, vaan on yhtä monta totuutta, kuin tällä haaksirikolla on silminäkijää ja uhria, kuin myös eloonjääjää ja selviytyjää...

No miksi minä sitten selvisin siittä Haaksirikosta hengissä? Pitihän tälläkin tarinalla olla kertojansa, jonkun piti jäädä henkiin kertoon tämäkin tarina, eli tarina Promedanialta... Laivalta joka katosi tutkakuvasta... Ja ollut monien spekulaatioiden kohteena mm. Iltasanomissa... Jonka nimeä ei tiennyt kukaan muu, kuin minä Sasu Viitala, (pränttäri Luojan Armosta), ja Promedanian sen aikainen eestiläis-miehistö... Kaikki osapuolet olivat uhreja, kuka milläkin tavalla henkisesti kantavat näitä Estonia-traumoja sielussaan...

En siis ole mikään yleinen syyttäjä! En ole tullut syyttämään ketään, enkä osoittelemaan mitään osapuolta sormella, vaan olen vain tarinankertoja, ei minulle sen takia kannata raivota tai kokoajan olla järjestämässä minulle kaikenlaisia ikävyyksiä! Jokaisella on maailmankaikkeudessa osansa, ja minulla on Luoja langettanut kertojan roolin... Haluan pois tämän tarinan painamasta mieltäni, puhdistaa sieluni siittä mitä tapahtui, silloin kauan sitten, tehdäkseni selväksi sen, etten minä, eikä kukaan tälle haaksirikolle mitään voinut!

Estonian haaksirikko oli onnettomuus, merionnetomuus, jota kukaan ei halunnut kokea, trauma joka jäi ikuisesti sieluumme mayday kutsuksi, johon ei enää teknisesti voi vastata... Halusi tehdä mitä tahansa, ei voi muuta kuin kertoa tarinansa ja odottaa mitä se tuo tullessaan mukanaan...

Pitäköön tarinaa sepiteenä kuka haluaa, jos haluavat, vaikkei se sitä kyllä ole, valitettavasti! Voi kun se olisikin ollut vain sepitettä ja pahaa unta! Antaisin mitä vaan, jos tämä kaikki ei olisi tapahtunut! Mutta se on tapahtunut! Teen mitä tahansa, joudun nyt ripitäytymään ja kertomaan tarinani teille lukijani, tutkijat, asianajajat, viranomaiset, jotta tiedätte kenen juttua olette hoitamassa ja tutkimassa!

Ois niin helppoa sanoa, sen olleen vain sepitettä! Pääsisin niin vähällä, jos väittäisin, ettei Estonian haaksirikoa ollutkaan, että se oli vain pahaa unta, että olisin muka keksinyt koko jutun, saadaxeni huomiota, mutta kun se oli ääri-realismia, viime vuosisadan pahin merionnettomuus, ja se on facta, että olin paikalla Itämerellä, kun se upposi, ei se ole mitään satuilua! Tämä tarina on itsekoettua matskua, ei toisen käden kokemaa lorua! Voitte torua mua, mutta ei se mitään auta.

Tarkoitukseni oli tallentaa uppoaminen kameralla ja opiskella kuvajournalistiksi & media-ammattilaiseksi LIMEteevee:llä. Arvaa harmitiko, kun en saanut kuvattua uppoamispaikkaa! Olin siis turhaa lähteänyt tälle Odyseialle! Seireenien kutsuhuutojen saattelemana! Niin vaivanloinen kun matkani olikin! Niillä kuvauspalkiolla, jotka noista kuvista olisin saanut, jotka useampikin tietotoimisto maksanut minulle, olisin elänyt viimeiset 20vuotta ruhtinaallisesti! Että arvaa harmitiko?

Sitä ainakin 5000 yötä ja päivää yksin kelattuani (20vuotta), kysyen yhä uudelleen itseltäni: "Joko olisi Aika kypsä kertoa, kuka olet Sasu Viitala? Missä olit ja mitä teit silloin kun sinun olisi pitänyt olla hereillä, olitko? Vai nukuitko "Ruususen Unta" silloinkin? Oletko nukkunut onnesi ohi? Jäitkö yksin, kun et uskaltaunut avautua, etkä luottaa keneenkään niin paljon, että olisit kertonut jollekin tarinasi? Olisiko sinunkin pitänyt "pikkuisen" ripitäytyä, vuodattaa vuodatus.nettiin stoorisi, huojentaa oloasi, saada painolasti pois sydämeltä ja kivinen reppu harteiltasi? Jotta Luojasi voi sinut viimeisellä tuomiolla pelastaa ja armahtaa, herättää ikiunesta "Lumikin Lasiarkusta"? Tuhkimotarinasi on jo kaikille lauluista tuttu, tuhkimosyndroomasi käsite epigriiseissäsi... Mutta ymmärtävätkö he todella kuinka yksin olet? Kuinka haaksirikoinen? Kuin rantaan ajautunut ajopuu... Kaarnalaivasi pullossa on ajelehtinut rantaan... Joku ehkä saattaisi haluta lukea tarinasi jo..."

Olen koitanut olla mahdollisimman rationaalinen, looginen, ja johdonmukainen tarinaa kertoessani, vaikka se paikoin tuntuukin liian yksityiskohtaiselta ja irrationaalisena. Olen myös koitanut olla objektiivinen havanoija, enkä vain subjekti, jota havanoijaan. Olen koitanut katsoa asioita monelta kantilta. Vaikka viranomaiset pitäisivätkin minun subjektiivisena kokijana, olen siis koitanut pysyä objektiivisena, vaikka se vaikeaa välillä olisikin.

Myös yksityiskohdista joita en heti muistanut, olen ottanut selvää. Asia katsokaas vaivaa minua kirjailijana niin kauan, että löydän oikean yksityiskohdan. Esim. minua painoi kauan se mitä savukemerkkiä eestiläinen perämies polti? Kunnes muistin sen olleen: Priimaa. Näen siis vaivaa autentisuuden takaamisen, ja sen kanssa, etten kirjoitaisi mitään puppua, kuten voitaisiin äkkipäätä luulla. Haluanhan maakuntakirjailijaksi ja yliopistotason sivistyksen sanataiteilijana, siksi haluan kurkistaa joka sanan taakse, ymmärtääkseni paremmin kaikea sitä mitä olen kokenut. Myös eestiläiset vuorosanojen oikeinkirjoituksen olen tarkistanut Suomi-Eesti sanakirjasta.

Jos minä saisin uudelleen elää elämäni, jättäsin tämän tarinan väliin, enkä olisi sille onnettomalle kohtalokaalle Itämeren risteilyllä lähtenyt, jossa hukkui melkein tuhat sivullista! Kukapa sitä laivaan noustessaan tietäisi miten tässä käy? Olemme oikukaan Onnettaren ja kohtalokaan Kohtalotaren käsissä...